26.2.2016

Sateenkaaren tuolla puolen


Kirjoittaja Arja Jämsén vieraili viime
lokakuussa Seniorboende Regnbågenissa
Tukholmassa

Joulukuussa 2015 iltapäivälehtien otsikot
kirkuivat: miespoliitikko  oli ”tullut kaapista” ja rekisteröinyt parisuhteensa miesystävänsä  kanssa. He olivat pitäneet yhtä lähemmäs kymmenen vuotta, ja suhde  lienee ollut julkinen salaisuus. Pariskunta kertoi  lehtihaastattelussa, että nyt on viimeinkin aika saada olla oma  itsensä. He ovat kuusissakymmenissä ja haluavat elää loppuelämänsä rauhassa ja yhdessä.

Salailu ja piilottelu leimaavat monen seksuaali- tai  sukupuolivähemmistöihin kuuluvan elämää. Vähemmistöt tunnistetaan huonosti suomalaisessa vanhustyössä. Kun vanhustyöntekijöiltä on  kysytty, missä määrin he kohtaavat seksuaalivähemmistöihin kuuluvia asiakkaita kotipalvelussa tai hoivakodeissa, vastaukset ovat yleensä: ei lainkaan, ei koskaan. Tämä ei kuitenkaan liene koko totuus.

Mitä tästä näkymättömyydestä ja huonosta tunnistamisesta sitten voi seurata? Vähemmistöihin kuuluvan ihmisen voi olla vaikea ottaa yhteyttä palveluihin. Tai: esimerkiksi hoitokotiin joutunut (tai päässyt) mies salaa parisuhteensa ja kertoo vierailulla käyvän miehen olevan "ystävän". Salaaminen tuottaa häpeää, huonommuuden tunnetta ja inhimillistä kärsimystä.

Regnbågen (Sateenkaari) on osuuskunnallinen senioritalo Tukholman lähiössä. Se ei ulkoisesti eroa viihtyisän alueen muista taloista. Asukkaat ovat yli 55-vuotiaita, kuten senioritalossa kuuluukin olla. Mutta on talolla yksi ero muihin verrattuna: sen kaikki asukkaat edustavat jotain seksuaali- tai sukupuolivähemmistöä.

Christer Fällman ja Ing-Britt Åkerberg istuvat talon yhteisissä tiloissa ja hymyilevät tyytyväisinä. Talon ideaa oli valmisteltu pitkään Tukholman kaupungin viranomaisten ja luottamushenkilöiden kanssa. Sitten sattuivat oikeat ihmiset kohtaamaan ja poliittinen ja asenteellinen ilmasto oli kypsä. Loppu onkin yhtä menestystarinaa. Talo täyttyi nopeasti, ja alkuvuodet ovat sujuneet mallikkaasti. Asunnot ovat pieniä yksiöitä ja kaksioita ja asukkaat sekä yksin 
asuvia että pariskuntia. Talon alakerrassa on yhteiset tilat kokouksia ja harrastuksia varten.

Mutta miksi vähemmistöihin kuuluvat ihmiset haluavat asumaan samaan  taloon? Christer ja Ing-Britt alkavat yhteen ääneen puhua, että he jakavat samat kokemukset. He elivät nuoruuttaan aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli Ruotsissa kielletty. He piilottelivat "taipumustaan" ja tapailivat salaisissa klubeissa. Näiden kokemusten kautta he ymmärtävät toisiaan ja haluavat edelleen pitää yhtä.

Ehkä tärkeimpänä perusteluna he kuitenkin pitävät sitä, että yhteisö piti perustaa, koska se tuli mahdolliseksi! Se oli eettinen teko oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden puolesta. Nyt taloon käydään tutustumassa eri puolilta maailmaa. Siitä näyttää olevan tulossa sateenkaari-ikääntymisen malli maailmalle. Vierailijoita tulee muun muassa Venäjältä ja Nigeriasta, maista, joissa homoseksuaalisuus on yhä kiellettyä.

Toivottavasti myös Matti ja Markku voivat vanheta omalla tavallaan - ja yhdessä. Onnea heille!

Kirjoittaja Arja Jämsén toimii Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen hallituksen asiantuntijajäsenenä

8.2.2016

Palvelut digitalisoituvat – pysyvätkö käyttäjät kärryillä?



Suomessa on runsaasti tarjolla erilaisia sähköisiä viranomaispalveluja. Hyvin arkisetkin asiat kuten lääkäriajan varaaminen, vesimittarin lukeman ilmoittaminen tai junalipun ostaminen ovat siirtyneet verkkoon. Lähtökohtainen oletus on, että kansalaiset osaavat käyttää sähköisiä palveluja, ja heillä on tähän tarvittavat välineet.

Osaavatko? Tutkimusten mukaan noin 20–30 prosenttia suomalaisista kokee merkittäviä ongelmia uusien tietoteknisten palveluiden omaksumisessa; ja viidennes yli 55-vuotiaista ei hallitse tietokoneen käytön perustaitoja. Myös nuorten osaamistaso vaihtelee suuresti: osa nuorista hyödyntää teknologiaa monipuolisesti koodaten ja sisältöjä tuottaen, osa kuluttaa helppokäyttösisältöjä oppimatta niitä taitoja, joita jatko-opinnot, työelämä tai edes toimiva arkielämä edellyttävät. 

Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen hankkeissa, joissa edistämme osallisuutta, työllisyyttä ja monikulttuurisuutta, kohtaamme toistuvasti tilanteita, joissa asiakkaamme tarvitsevat runsaasti apua sähköisten palvelujen käytössä. Yhdessä on luotu sähköpostiosoitteita, harjoiteltu internetin käyttöä, kirjauduttu viranomaispalveluihin sekä tehty erilaisia sähköisiä hakemuksia ja selvityksiä. Joitakin asiakkaita on ohjattu tietotekniikan peruskursseille, mutta palaute näistä on usein ollut se, että lähtötaso on liian korkea ja vauhti nopea. Kun tietokone on tuntematon ja pelottavakin asia, enter-näppäimet ja selaimet muistuttavat hepreaa.

Sähköiset palvelut ovat hyvä asia, ja niitä käytetään runsaasti. Sähköisten palveluiden rinnalla on kuitenkin säilytettävä muitakin palvelumuotoja. Suuntaus ei saisi olla nykyisen kaltainen, jossa perinteisen palvelun siirtyessä verkkoon, entinen lakkautetaan, tai vanhaa tapaa käyttäviltä laskutetaan entistä korkeampia palvelumaksuja. Perusoikeuksien näkökulmasta ns digiosaaminen ei voi olla edellytys palveluiden saannille.  Moni palvelunkäyttäjä kaipaa myös kontaktia: kasvokkain kohtaamista ja keskustelua.

Digitalisaation kelkasta on helppo tippua – ja moni ei ole siellä ikinä ollutkaan. Vastuullinen digiloikka edellyttää, että kaikki pidetään kärryillä!

Julkaistu Sanomalehti Karjalaisessa 27.1.2016

 

Kirjoittajat:

Matleena Pekkanen
työhönvalmentaja
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry
Elina Pajula
toiminnanjohtaja
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry







Joensuussa yhdistykset tarjoavat matalan kynnyksen
atk-neuvontaa ja koulutusta
: