 |
| professori Eeva Jokinen Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitos. |
Minulla oli tapana vielä joku aika sitten
puolihuolimattomasti lausahtaa eri yhteyksissä, että en ole ”varsinaisesti
mikään järjestöihminen”. En ole varma, miksi noin sanoin, mutta ehkä halusin
ottaa etäisyyttä mielikuvaan järjestöistä ja vapaaehtoistyöstä ”auttamisena” ja
”puuhasteluna”.
Onneksi mielikuvalla ei ole juuri mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kansanliikkeet ja järjestöt ovat nimittäin aloittaneet ja toteuttaneet pohjoismaiset hyvinvointivaltiot, mitä ei voi puuhasteluna pitää. Erityisesti monet palvelut on toteutettu ensin kansalaisjärjestöjen omaehtoisena toimintana, vastauksena johonkin yhteiskunnalliseen tarpeeseen. Lanseerauksen jälkeen toimintaa on usein pyritty vakinastamaan kunnalliseksi ja vakaammaksi. Järjestöille on jäänyt erityisosaamista vaativia toimintoja sekä uusien avuntarpeiden ja toiminnan muotojen kehittäminen.
Tällä hetkellä järjestöt ovat kiinnostavassa kohdassa, kun tehdään suurta sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistusta. Kun julkinen sosiaalihuolto kasvoi voimakkaasti 1970- ja 1980-luvulla, vapaaehtoistyön oikeutus määriteltiin professori Aila-Leena Matthiesin mukaan kolmella tapaa: sen tuli olla virallista täydentävää, toimia yhteistyössä virallisen kanssa ja olla sisällöltään jotain erityistä, kuten innovoivaa tai erityisryhmiin keskittyvää. Kansalaistoiminnan kenttä sai oman, mutta marginaalisen paikan hyvinvointivaltiossa; sen tuli oli kesyn kriittinen. Hyvinvointiretoriikassa järjestöt toimivat sympatiaa herättävinä elementteinä, jotka luovat hyvää tekevää osallisuutta.
Matthies kysyy kuitenkin, onko asetelma sittemmin muuttunut päinvastaiseksi: järjestöjen toiminta korvaa julkisen sektorin toimintaa, sisällöllistä erityisyyttä ei välttämättä ole ja rahoituskanavat ohjaavat järjestöjä palvelumarkkinatoimijoiksi. Paikallisuudesta, erityisyydestä tai vastuullisuudesta ei kuitenkaan saa kilpailutuksessa pisteitä, vaan meillä on poliittisilla päätöksillä aikaan saatu hankintalainsäädäntö, joka antaa etulyöntiaseman suurille
Jos palaan itseeni järjestöihmisenä, ei tietenkään pidä paikkaansa ennen olisi järjestöissä toiminut. Harrastin teinivuosina SPR:ssä, opiskelijana olin ainejärjestö-aktiivi, äitinä päiväkotia ylläpitävän yhdistyksen perustajajäsen ja nyttemmin lukuisten tieteellisten ja sosiaalipoliittisten seurojen jäsen. Yksikään näistä järjestöistä ei ole ollut erityisemmän kesy eikä tottelevainen, vaan on tehty asioita joita on pidetty oikeina ja tarpeellisina, joita kukaan muu ei ole tehnyt tai joita tehdään puuteellisesti tai peräti väärin.Järjestöihmisen ei tarvitse tehdä, mitä käsketään, vaan voi tehdä, mikä on tärkeää.
Julkaistu kolumnina Karjalan Heilissä, 17.3.2016
Kirjoittaja professori Eeva Jokinen
Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitos,
kirjoittaja toimii jäsenenä Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen hallituksessa.
