Kokemustietoa palvelujen kehittämiseen

Toteutimme opinnäytetyön toimeksiantona Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry:lle. Opinnäytetyön nimeksi muodostui ”OLIHAN MULLEKKI VÄLILLÄ VAIKEETA LÄHTEE KOTTOO, NI KYLLÄ TÄÄ NYT ON IHAN ELÄMÄÄ HELPOTTAVVAA, ET ON SIT JOTTAI.” – Mielenterveyskuntoutujien kokemuksia mielenterveyspalveluista ja heidän näkemyksiään palveluiden kehittämiseen liittyen. Opinnäytetyön tarkoituksena oli selvittää mielenterveyskuntoutujien kokemuksia Joensuun kantakaupungin alueella sijaitsevista mielenterveyspalveluista. Lisäksi haluttiin kartoittaa kuntoutujien kehittämisideoita palveluista ja sitä, miten he haluaisivat vaikuttaa palveluiden kehittämiseen. Opinnäytetyö on laadullinen tutkimus. Aineisto kerättiin teemahaastattelemalla kuutta mielenterveyskuntoutujaa. Saimme haastateltavat Pohjois-Karjalan Mielenterveydentuki ry:n Kuntokievarin kautta. Haastatteluaineiston analyysistä nousi esille viisi teemaa, jotka olivat kokemukset asiakastyöstä, kokemukset palvelujärjestelmästä, asiakastyön kehittäminen, palvelujärjestelmän kehittäminen ja vaikuttamistavat palveluiden kehittämiseen. Nämä teemat muodostavat opinnäytetyön tulokset.

Tulosten mukaan haastateltavilla oli sekä myönteisiä että kielteisiä kokemuksia asiakastyöstä mielenterveyspalveluissa. Myönteisiin kokemuksiin liittyivät mm. työntekijöiden halu auttaa ja kiinnostus asiakkaan asioihin, kokemus tasavertaisuudesta, työntekijöiden joustava suhtautuminen ja avuliaisuus, asiakkaan huomioon ottaminen ja kuunteleminen sekä saatu lääkehoito. Kielteisissä kokemuksissa korostuivat mm. pintapuolisiin asioihin ja oireiden hoitoon sekä nykyiseen elämään keskittyminen, työskentelysuhteen epäselvä tavoite, haasteet vuorovaikutuksessa sekä puutteellinen ohjaus muihin palveluihin ja ohjeistus lääkkeisiin liittyen.

Haastateltavilla oli myönteisiä ja kielteisiä kokemuksia palvelujärjestelmästä. Kaikki haastateltavat kokivat työtoiminnan myönteisenä. Tähän vaikuttivat mm. mukava tekeminen omaan tahtiin, sosiaalinen kanssakäyminen ja vertaistuki. Työntekijöiden vaihtuminen mielenterveyspalveluissa oli puolestaan koettu pääosin kielteisenä. Suurimmalla osalla haastateltavista oli myös ollut haasteita saada mielenterveyspalveluja. Suurin osa haastateltavista kuitenkin koki, että tämänhetkiset mielenterveyspalvelut ovat riittäviä.

Tuloksista nousee esille, että mielenterveyspalveluissa tehtävää asiakastyötä tulee kehittää. Työntekijöiden tulee kehittää toimintaansa. Toimintaan toivottiin mm. asiakkaiden sosiaalisiin suhteisiin ja aktiivisuuden tukemiseen keskittymistä, oireisiin ja jokapäiväisiin asioihin keskittymisen vähentämistä, menneisyydessä tapahtuneiden asioiden käsittelyä, selkeämpää tavoitteiden asettamista työskentelyyn ja muihin palveluihin ohjaamista tarvittaessa. Osa haastateltavista toi esille, että mielenterveyspalveluissa tulee panostaa moniammatilliseen yhteistyöhön ja ennaltaehkäisevää työskentelyä tulee vahvistaa.

Tulosten mukaan palvelujärjestelmää tulee kehittää. Mielenterveyspalveluiden sisältöön tulee saada enemmän henkilökohtaisia keskusteluja ja ryhmiä. Joensuussa tulee myös lisätä matalan kynnyksen kohtaamis- ja työtoimintapaikkojen sekä kolmannen sektorin toimijoiden ja toimipisteiden määrää. Lisäksi työntekijöiden määrää mielenterveyspalveluissa tulee lisätä.

Mielenterveyspalveluiden kehittämistä ajatellen tarvitaan erilaisia vaikuttamistapoja. Näitä vaikuttamistapoja ovat internet, puhelinsoitot, henkilökohtaiset tapaamiset ja keskustelut, paperiset kyselyt, asiakas- ja asukasraadit, keskustelu- ja kuulemistilaisuudet sekä kokemusasiantuntija-toiminta.

Opinnäytetyön tekeminen on ollut noin vuoden mittainen opettavainen, mielenkiintoinen ja antoisa prosessi. Kauan kestänyt prosessi on edellyttänyt ja vaatinut motivaatiota ja sitoutumista työskentelyyn. Tätä motivaatiota ja sitoutumista on tukenut ja edesauttanut se, että olemme molemmat kokeneet opinnäytetyön aiheen kiinnostavaksi ja mieluisaksi. Opinnäytetyö syvensi näkökulmaa siihen, että mielenterveyskuntoutujien kokemusperäistä tietoa sekä näkemyksiä ja ajatuksia tulisi hyödyntää enemmän ja paremmin mielenterveyspalveluiden suunnittelussa, toteutuksessa, arvioinnissa ja kehittämisessä. Tämä pätee myös kaikkiin muihin asiakasryhmiin. Asiakkaat ovat palveluiden todellisia asiantuntijoita niiden käyttämisen kautta ja tätä asiantuntijuutta tulisi hyödyntää laajemmin. Palvelujärjestelmä ja palvelut eivät voi vastata aidosti asiakkaiden tarpeisiin, jos heidän äänensä ei niissä kuulu.

Opinnäytetyö löytyy kokonaisuudessaan Theseuksesta: http://www.theseus.fi/handle/10024/137947.

Lämpimät kiitokset haastateltaville, Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry:lle ja Pohjois-Karjalan Mielenterveydentuki ry:lle toimivasta yhteistyöstä opinnäytetyöprosessin aikana.

Valmistuvat sosionomiopiskelijat Laura Romppanen ja Jani Kurki

IKAROS -hankkeessa ei kangistuta kaavoihin

Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry:n Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen rahoittamassa kolmivuotisessa Ikaros-hankkeessa edistetään ikämiesten arjen osallisuutta etsivän vanhustyön keinoin. Hankkeella tavoitetaan niitä iäkkäitä miehiä, jotka kaipaavat elämäänsä sosiaalisia kontakteja ja mielekästä tekemistä Joensuun Rantakylän, Enon ja Kiihtelysvaaran alueella.  Toimintamuodot syntyvät hankkeessa tarpeen mukaan. Tähän mennessä tarvetta on ollut ryhmätoiminnalle (Velmut-ryhmä), yksilölliselle työlle: mm. matalan kynnyksen palveluohjaukselle ja kotikäynneille sekä jalkautuvalle työlle siellä missä ikämiehet liikkuvat.

Toiminnan periaatteet ovat yksinkertaisia. Ihminen on itse omien asioidensa asiantuntija.
Tärkeää on kuuntelu, keskustelu, läsnäolo ja ajan antaminen.
Periaatteena IKAROS-hankkeessa on ns. osallistujatahtisuus ja joustavuus. Hankkeessa puhutaan ihmisistä ja osallistujista, asiakas-nimikettä ei käytetä. Toiminnassa ei lähdetä liikkeelle ajatuksesta, mitä hanke voi ikämiehelle tarjota, vaan mitä ikämies tarvitsee arkensa tueksi. Toiminnan edetessä on käynyt ilmi, etteivät ihmiset ja heidän elämäntilanteensa mahdu valmiisiin raameihin. Käytännössä ikämiehen tarpeisiin pyritään vastaamaan sekä suoraan hankkeen kautta että tarvittaessa ”saattaen vaihtaen” yhteistyötahojen kanssa.

Hankkeelle ominaista on yksilöllisyys myös tiedottamisessa. Osallistujia on tavoitettu paljon jo ensimmäisten kolmen kuukauden aikana. Tällä hetkellä Rantakylän alueen tekstiviestilistan kautta toiminnasta menee tietoa 75:lle ikämiehelle. Heistä n. 70 oli tavoitettu ennen kuin yhtäkään ilmoitusta oli kiinnitetty ilmoitustauluille tai laitettu muuten jakoon. Osallistujia haastateltaessa kävi ilmi, että vain yksi henkilö oli tullut mukaan toimintaan nähtyään esitteen seinällä. Vaikka esim. Velmut-ryhmän toiminnassa on mukana hyvinkin erilaisia ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia ikämiehiä, yhteistä monille on juuri tavoittamisen haasteellisuus. Vain pieni osa porukasta seuraa ilmoituksia, nettisivuja tai Facebookia.

Parhaiten sana toiminnasta on kiertänyt jalkautuvan ja etsivän työn kautta paikallisten kauppojen auloissa, huoltoaseman baarissa, terveysaseman/hyvinvointiaseman käytävillä, asukatuvilla ym., paikoissa joissa ihmiset arkeaan viettävät. Tärkeäksi tiedottamisessa on koettu henkilökohtaisuus. Ikämiesten kanssa jutellaan niitä näitä sen mukaan, mikä kellekin on tärkeää. Varsinaisesta hankkeen toiminnasta puhutaan, jos siihen on kiinnostusta. Toiminnasta kiinnostuneet voivat halutessaan antaa numeronsa tekstiviestilistalle, jolla hankkeen työntekijä tiedottaa viikoittain tulevista toiminnoista. Tieto kulkee tehokkaasti ”puskaradiona” ikämieheltä toiselle. Tavoitettujen henkilöiden kautta saadaan vinkkejä ja kontakteja myös niihin, jotka ovat mökkiytyneet koteihinsa. Osallistujia hankkeeseen ohjautuu myös monitoimijaisen yhteistyöverkoston kautta.

IKAROS-hankkeen myötä on tullut vastaan kysymys perinteisten työroolien ja ammatillisuuden kyseenalaistamisesta. Esimerkiksi ryhmätoiminnan aikana ei ole selviä ohjaaja-ohjattava rooleja. Työntekijä on mahdollistaja ja luo raamit, ihmiset itse toiminnan sisällön. Työntekijöillä ei ole perinteistä ammatillisuuden suojaa, kuten työasua, nimikylttiä eikä ihmisiä oteta vastaan summerioven takana. Hankkeen osallistujat ovat harvoin, ainakaan valmiiksi, asiakkaan roolissa. Usein kontaktin luominen on näin helpompaa, mutta ammatillisten ja henkilökohtaisten rajojen määrittely voi olla hyvinkin haastavaa.

Rantakylän kaupunginosassa Velmut-ryhmän toiminta on jo alkanut vakiintua. Miehet kokoontuvat yleensä kerran viikossa, ja luovat toiminnan itse. Yleensä ainakin keitetään kahvit, turistaan, tehdään pientä nikkarointihommaa tai jotain pientä purtavaa. Lisäksi käydään esimerkiksi retkillä, lenkillä ja tapahtumissa aina sen mukaan mikä ryhmää kiinnostaa. Ryhmätoiminnassa huomioidaan palveluohjauksellinen näkökulma. Erilaisiin arjen haasteisiin on mahdollista saada tukea joko pikaisesti ryhmän aikana tai sopimalla henkilökohtainen tapaaminen. Muina viikonpäivinä voidaan osallistua muiden tahojen kaupungissa järjestämään toimintaan, mikäli se Velmuja kiinnostaa. Näin ympärillä olevat toimijat ja yhteistyöverkosto tulevat tutuiksi. Velmuryhmäläisillä on halutessaan mahdollisuus lähteä mukaan myös hankkeen yhteistyöpalavereihin, kehittämistyöryhmiin ym.   Osa Velmuista on kiinnostunut toimimaan hankkeessa ns. Vertaisvelmuna. Vertaiset osallistuvat työntekijän työparina mm. jalkautuvaan työhön ja kotikäynneille.

Ryhmätoimintaan mukaan lähtemisen kynnys on pidetty mahdollisimman matalana. Osallistujilta ei vaadita sitoutumista. Toimintaan voi osallistua oman kiinnostuksen ja elämäntilanteen mukaan.
Ryhmätoimintaan voidaan järjestää tarvittaessa kyyti vaikka kotiovelta.  On huomioitu, että mm. erilaiset liikkumisrajoitteet, kotoa pois lähtemisen vaikeus ja taloudelliset seikat voivat muodostua esteeksi toimintaan lähtemiselle.

Hankkeen toiminnan ydin on yksinkertaisuudessaan siinä, että mennään sinne missä ihmiset ovat ja kuullaan mitä he itse asioistaan ajattelevat. Tukea tarjotaan, mikäli ihminen itse sitä kaipaa. Usein tärkein tuki arjessa on hyvin yksinkertaista: päivän kuulumisten vaihtaminen, polttopuiden tilaamisesta huolehtiminen, tärkeän puhelinnumeron etsiminen…

Hankkeen työntekijöiden moninaiset tehtävät herättävät myös kysymyksen, mikä on ammatillista työtä ja kuinka sen tuloksia mitataan?  Hankkeen ajatuksena on, että lähes mikä tahansa tekeminen voi olla ammatillista työtä, jos työntekijä tiedostaa siihen liittyvän ammatillisen tavoitteen. Erilaiset toiminnan tavat kahvinkeitosta hakemusten täyttämiseen ovat sosiaalityön välineitä ja keinoja kohdata ihminen. Mutta miten mitata kohtaamista?

Soile Nyman ja Katja Hämäläinen-Puhakka

Päiväkirja TET- harjoittelusta Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksessä

Tulin TET-harjoitteluun isäni työpaikalle, Pohjois-Karjalan sosiaaliturvayhdistykseen, KAJO- keskus hankkeeseen. Isäni työskentelee kehittämispäällikkönä KAJO-keskuksessa. Työpaikka sijaitsee Siltakadulla Joensuussa. Työpaikalle on helppo tulla, koska se sijaitsee keskustassa ja työpaikan eteen pääsee julkisilla. Lyhyesti kerrottuna KAJO-keskuksessa autetaan ihmisiä työllistymään yrityksiin tai yhdistyksiin ja neuvotaan eri koulutusmahdollisuuksissa.

Päivä 1:

Maanantai aamuna heräsin klo 6:30 ja mietin, miten iskä jaksaa herätä näin aikaisin. Minua myös jännitti hieman ensimmäinen TET-päivä, mutta tykkään oppia uusia asioita. Ensimmäisenä päivänä pääsin heti ns. työn ytimeen. Menimme kaupungintalolle palaveriin, joka käsitteli yhteisesti tehtävää yrityskäynti kampanjaa. Aluksi palaveri oli hieman tylsä, kun joutui katsomaan sivusta. Loppujen lopuksi, kun pääsin jotenkuten mukaan palaveriin ja tajusin mitä siinä käsitellään, se muuttui kiinnostavaksi. Itse en ole ikinä ollut missään palaverissa ja se oli mielestäni jännää. Palaverin jälkeen menimme työpaikalle ja siellä isäni esitteli minulle työpaikkaa ja työntekijöitä. Työpaikka on hieno ja kotoisa, ja työntekijät olivat todella mukavia ja he ottivat minut hyvin vastaan. Ensimmäinen päivä meni tutustuessa eri termeihin ja asioihin mitä työpaikalla tehdään. Esimerkiksi uutena minulle tuli termi ”palkkatuki” ja selvitin esimerkiksi mitä KAJO-keskuksessa tehdään. Tutustuin myös eri hankkeisiin ja projekteihin mitä työpaikalla tehdään. Keskellä työpäivää minulla oli suunnilleen kolmenkymmenen minuutin ruokatauko. Ruokatauon jälkeen jatkoin työpaikan verkkosivuihin tutustumista keskiviikkona pidettävää palaveria varten. Järjestelin myös yhden kansion aakkosjärjestykseen. Tein töitä 8 tuntia ja se meni nopeasti.

Päivä 2:

Toisena TET-päivänä heräsin kuuden jälkeen, koska lähdimme jo ennen kahdeksaa Valtimolle ohjausryhmän kokoukseen. Aamuherätykset eivät ole minua varten. Kun saavuimme Valtimolle, menimme Valtimon kunnantalolle kokoukseen. Kokous aluksi oli tylsä, kun en ymmärtänyt mistä puhuttiin. Parin tunnin kokouksen jälkeen kävimme syömässä Nurmeksessa ja kotimatka alkoi. Toimistolla jatkoin töitä tallentamalla eri tietoja sähköiselle lomakkeelle ja työpäiväni loppui kolmen jälkeen.

Päivä 3:

Kolmantena päivänä tulin toimistolle kahdeksaksi ja sain tehtäväksi pieniä ”askartelu”-hommia. Kello yhdeksältä oli myös viikkopalaveri, jossa esittelin itseni ja kerroin itsestäni. Viikkopalaverissa käsiteltiin työyhteisön yhteisiä asioita. Sen jälkeen suunnittelin tätä blogia ja menin syömään. Ruokatauon jälkeen minua odotti verkkosivujen suunnittelupalaveri, jossa pääsin kertomaan mielipiteitäni, miten verkkosivuja voisi kehittää. Sen jälkeen osallistuin Järjestö 2.0 – hankkeen perehdytykseen. Se oli kiinnostavaa, kun sai tutustua tarkasti hankkeeseen. Loppupäivän suunnittelin ja kirjoitin tätä blogia. Lopetin työpäivän neljältä.

Päivä 4:

Neljäntenä päivänä tulin bussilla töihin kahdeksaksi. Melkein koko päivä meni kirjoittaessa ja viimeistellessä tätä blogikirjoitusta. Sain myös todistuksen TET-jaksosta sekä Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen kahvimukin muistoksi harjoittelustani.

Olin tetissä vain neljä päivää, koska tein neljän päivän aikana vaadittavat 30 tuntia töitä, eli työtunnit täyttyivät. Yllätyin, miten monipuolista työ on ja miten paljon työssä joutuu tekemään suunnittelutyötä. Huonoja puolia työssä oli mm. se, että tettiläiselle oli vaikeaa löytää konkreettista tekemistä ja pitkät työmatkat esimerkiksi kokouksiin veivät paljon aikaa. Tykkäsin työstä, koska tykkään toimistotyöstä ja työ oli niin monipuolista.  Ja haastateltuani isääni ymmärsin, kuinka monipuolista hänen työ oikeastaan onkaan.   Työtehtävät vaihtelevat laidasta laitaan. Työssä tarvitaan vuorovaikutustaitoja, digiosaamista, suunnitteluosaamista, talousosaamista ja erilaisten järjestelmien tuntemusta. Eli työssä tarvitaan monenlaisia taitoja. Pidin myös siitä, että työaika oli liukuva, joka tarkoittaa sitä, että tiettyjen aikarajojen sisällä voi ns. liukua työajassa, kunhan vaan työtunnit täyttyvät. Minulla oli myös viimeiselle päivälle etätyömahdollisuus, jota en kuitenkaan käyttänyt. Työyhteisössä on hyvä fiilis tehdä töitä ja täällä on tekemisen meininki. Kaikki olivat mukavia ja tulisin mielelläni uudestaan Pohjois-Karjalan sosiaaliturvayhdistykseen TET- harjoitteluun.

Siiri Hartikainen 

Kontiolahden koulu, 9. lk

Samaa penkkiä istuen

Miksi raivostun, kun näen kerjäläisiä. Miksi hermostun, kun teemuselänteet ja kumppanit keräävät rahaa lastensairaaloihin. Miksi ahdistun, kun ravintoloiden ja baarien työntekijät toivovat tippejä pientä palkkaansa täydentämään. Siksi, että sellaiseksi minut ja kaltaiseni on kasvatettu tasa-arvoisessa ja hyvinvointia jakavassa Suomessa. Sen Suomen synnyttivät yhdistykset ja järjestöt, jotka kokosivat kansalaisia tasa-arvoisena yhteiseen työhön omien päämäärien ja samalla yhteisen hyvän rakentamiseen. Oma etu oli samalla yhteinen etu, oltiinpa sitten edistämässä palokunta-aatetta tai tekemässä teatteria.

Meille sotavuosien jälkeen syntyneille suomalaiselle on yhteistä usko ja luottamus kansalaisten tasa-arvoon, yhteiseen hyvinvointiin, kaikkien asukkaiden keskinäiseen solidaarisuuteen sekä koulutukseen. Tuo tunne on samalla sitä, mitä pidetään suomalaisuuteen kuuluvana. Se on myös ylpeyttä ja ylemmyydentunnetta niitä maita ja kansoja kohtaan, joissa näin ei ole. On olemassa maita ja kansoja, joissa eliitin ja eri kansanosien välillä on valtava kuilu, useita sosiaalisia kerroksia, eikä kansallisia yhdistävää näkemystä yhteisistä ominaisuuksista, käyttäytymistavoista ja solidaarisuudesta ole. Suomalaiset suhtautuvat näihin maihin ja kansoihin kummaksuen. Miten voi olla maita, joissa kaikilla sen asukkailla ei ole samoja oikeuksia ja mahdollisuuksia. Kuinka voi olla yhteiskuntia, joissa yhteistä hyvää ei jaeta tasapuolisesti, vaan osa väestöstä on osin tai kokonaan rajattu toimivan yhteiskunnan ulkopuolelle eräänlaisiksi toisen tai kolmannen luokan kansalaisiksi. Kuinka on mahdollista, että jossain asukkaita määritellään jopa eräänlaiseksi roskaväeksi, johon mahdollisesti kohdistuvien sosiaalisten tai kasvatuksellisten toimenpiteiden sanotaan olevan hukkaan heitettyä rahaa.

Suomi, sellaisena kuin sen tunnemme, on kansanliikkeiden synnyttämä Suomi. Kansalaistoiminta, järjestöt ja yhdistykset ovat kansan yhtenäiseksi kasvattaneet ja sille arvonsa jakaneet. Järjestöissä on toimittu yhdessä yhtä tai useampaa päämäärää tavoitellen, mutta ennen kaikkia on oltu rinta rinnan, eliitti ja kansa, herrat ja narrit samaa penkkiä iltamissa istuen, lapiota talkoissa heiluttaen, kuorossa laulaen ja järjestölippua rivissä kantaen. Tasa-arvoisiksi suomalaiset kasvattivat maalaisliitolaisten tupaillat, lionsklubit, työväentalojen iltamat… Yhteinen hyvä kokosi suomalaiset toki eri sisältöisiin toimintoihin, mutta tapa toimia oli silti sama. Pyrkimys oli yhtä aikaa kasvattaa ihmisiä ja edistää yhteisen tavoitteen toteutumista.

Yhdistys- ja seuratoiminta on osa yhteiskuntaa ja muuttuu ja elää sen myötä. Yhdistys- ja seuratoiminta herättivät syntyessään, 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, suomalaisissa innostusta. Vanhat arvot ja pyhäpäivän vietto saivat tuolloin rinnalleen uusia tapoja, eikä yhteentörmäyksiltä vältytty. Otattakoon esimerkki Pohjois-Karjalan eteläisimmästä kolkasta Kesälahdelta. Harvoin, tuskin koskaan oli kuultu niin korkealla äänelle perkeleen nimeä kuin Kesälahden kirkossa helluntaina 1911. Kirkkoherra Matti Merivirta manasi ensin isännät helvettiin. Seuraavana oli nuorten vuoro. Merivirta pauhasi, että aikoivatko nuoret muuttaa kirkon tanssisaliksi ja teatterihuoneeksi, sillä nuoret viettivät pyhäpäivän näytelmiä harjoitellen. Korttiakin nuoret löivät, eivätkä kirkossa käyneet.

Vaikka miesten ja naisten tasa-arvosta puhuttiin, hallitsivat miehet vielä 1900-luvun alussa julkisuutta. Seurakunnassa sai nainen vaieta, ja vaiti oli nainen yleensä myös julkisissa tilaisuuksissa, siksi vahvat ja rohkeat naiset herättivät kummastusta ja kiinnostusta niin tuvissa kuin kyläteillä. Pohjois-Karjalan naisten yhteiskunnallinen aktiivisuus nousi välittömästi eurooppalaiseen tietoisuuteen. Pielisjärven piirilääkäri Onni Granholm hätkähdytti kansainvälistä naisliikettä kirjoituksillaan naisen yhteiskunnallisen aseman nousun vaikutuksista. Granholmin mukaan ”naisemansipatsioni” johti mielisairauksien lisääntymiseen. Granholmin mielestä naisliikkeen ajatukset omaksuneet naiset tekivät epämiellyttävän vaikutelman, kerrassaan niin iljettävän, että heistä tahtoi pysyä loitolla. Erityisesti ”naisemansipatisonin” omaksumaa naisopettajaa oli varottava, sillä hän saattoi oppilaansa normaalille kehitykselle sopimattomaksi, väitti Granholm.

Naiset tulivat mukaan toimintaan ja yhdistys- ja seuratoiminta näytti olevan vastaus kaikkeen. Isännät laskivat eri puolilla Pohjois-Karjalaa, mikä olisi edullisen tapa hoitaa yhteiset asiat ja järjestää seurakunnalliset ja kunnalliset palvelut. Se näytti olevan oman kylän ympärille rakentuva kunta, jota hoidettaisiin yhdessä ja ilman palkkaa ikään kuin mitä tahansa seuraa tai yhdistystä.  Päätösvalta pysyisi omissa käsissä ja lähellä. Mahdolliset hyödyt tulisivat nekin oman kyläkunnan hyväksi, eivätkä ainakaan hyödyttäisi vierasta kirkonkylää tai kaukaista kaupunkia. Viekissä, Nurmeksen ja Pielisjärven rajalla haaveiltiin omasta kunnasta. Samoin Kontiolahden pohjoiset kylät haikailivat yhteisestä kokonaisuudesta. Mukaan olisivat liittyneet ainakin Romppala, Puso ja Kopravaara. Myös Ahmovaaraa oli haviteltu joukkoon, mutta kun ahmovaaralaiset olivat kieltäytyneet moiseen korpiseurakuntaan liittymästä, oli koko suunnitelma kaatunut. Toteutuessaan uusi seurakunta olisi merkinnyt uuden kunnan syntymistä Kontiolahden ja Juuan rajalle. Taipaleen ortodoksien keskuudessa eli edelleen ajatus erosta Liperistä ja omasta Viinijärven ympärille rakentuvasta kunnasta. Kuntajakoa pohdittiin myös eripuolilla Ilomantsia. Kivilahden ja sittemmin Uimaharjun ympärille on suunniteltu Koitereen kuntaa.

Kansanliikkeet syntyivät autonomisessa Suomessa, mutta vasta toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa niiden ajama unelma lopulta toteutui. Tasa-arvoinen ja solidaarinen Suomi oli siis pitkäaikaisen kasvatustyön tulos. Suomesta tuli sananvapauden, sukupuolten välisen tasa-arvon ja hyvinvoinnin maa, jossa koulutus ja palvelut jaettiin tasapuolisesti kaikille kansalaisten omaa rahapussia vilkuilematta. Hyvä maksettiin yhdessä veroina. Köyhä maksoi vähistään, rikkaampi varallisuudestaan, ehkä toisinaan nurkuillen, mutta maksoipa silti.  Tulonsiirtojen ja palveluiden avulla julkinen sektori huolehti ihmisten tasa-arvoisesta toimeentulosta. Samalla yhdistyksen ja järjestöt saattoivat keskittyä omaan toimintaansa. Niistä muodostui leppoisia, luovia, aatteellisia ja aidosti asiastaan innostuneita toimijoita. Jaettu hyvinvointi loi myös sen suomalaisuuden, jollaisena se yhä tahdotaan muille esittää.

Kulloinkin noudatettava talouspolitiikka vaikuttaa kulttuuriin ja arvoihin, myös käsityksiin siitä, mikä on oikeus ja kohtuus. Vielä kymmenisen vuotta sitten oli itsestään selvää, että kaikki ovat yhteisen avun ja huolenpidon piirissä. Sataviisikymmentä vuotta sitten näin ei ollut, eikä siten ollut sata vuotta sitten.

Sataviisikymmentä vuotta sitten kohtasi Suomen kato, jota seurannut nälänhätä tauteineen tappoi noin 150 000 suomalaista. Nälkävuosien avustustoiminta jäi pääosin yksityisen armeliaisuuden väliin. Siitä ei tehty yhteistä yhteiskunnallista velvoitetta. Apua näyttävät keränneen etenkin säätyläisrouvat ja sitä lahjoittivat liikemiehet. Koko kansaa koskevaa omaisuuteen puuttumista, kuten sittemmin esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisessä asutustoiminnassa ja maanjaossa tehtiin, ei nälkävuosina tehty.

Vaikka apua ei jaettu kaikkia suomalaisia yhdistävänä, nälkävuosien aikana luotiin kuvaa yhtenäisestä Suomesta. Avustuksia jaettiin ”maamme” eli Suomen eri alueiden hätääkärsiville.  Avun saajien ja avun antajien välinen ero oli suuri. Avun saajien eli hätääntyneen kansan odotettiin olevan nöyrä ja ottavan kiitollisena vastaan armonpalat, joita kansallinen eliitti, säätyläisrouvat ja liikemiehet heille hyväntahtoisesti tahtoivat myöntää.

Kaikkia ei armeliaisuus kaikkia sykähdyttänyt. Nurmeksesta lähetettiin Suomen Wiralliseen Lehteen maaseutukirje, jossa valitettiin suurenkerjäläislauman tottuneen katovuosina yksityisten armeliaisuuteen. Kerjuulla oli kirjoittajan mielestä turmiollinen vaikutus kasvavaan nuorisoon, joka lapsuudesta asti tottui työttömänä kuljeksemiseen, ja se, joka tätä turmiollista tietä kulki, joutui lopulta rikoksen polulle. Kerjäläiset sanoivat kulkemisensa syyksi työttömyyden, mutta kirjottaja ei sitä uskonut ja vaati todisteita. Hänen mielestään kiertolaiset olisi otettava kasvatuslaitoksiin useaksi vuosiksi ja heille oli opetettava yritteliäisyyttä, maanviljelystaitoja, käsityöläisyyttä ja muita askareita, jotta elättäisivät itsensä. Kirjoittajan mukaan syy kurjuuteen oli siis henkilöissä itsessään, heidän yrityshalunsa puutteessa, ei suinkaan yhteiskunnan rakenteissa ja työnpuutteessa. Kirjoittaja ei ollut yksin ajatuksineen, vaan se heijasteli tuon aikakauden liberalismin läpitunkemaa yhteiskunnallista ajattelua. Se oli konkretisoitunut vuoden 1865 joutolaisasetuksessa, jossa henkilö, joka ei ollut uuttera, määriteltiin joutolaiseksi. Vastikkeetonta apua ei saanut antaa, vaan apua vastaan oli tehtävä jotain työtä. Vapauden menetyksellä ja selkeällä pakkotyön uhalla pyrittiin vähentämään (sosiaali)kustannuksia. Köyhyys pyrittiin leimaamaan häpeälliseksi. Liberalismi painotti yksilön kykyä ja vaatimusta selvitä ilman apua. Köyhäinhoidolle annettiin alentava ja pelottava leima. Sitä saivat hävetä avuntarvitsijat. Ylemmyydentunne puolestaan täytti avun antajat.

Viimeiset kymmenen vuotta on Suomessa ja muualla Euroopassa noudatettu niin sanottua säästäväisyyden ja niukkuuden politiikkaa. Kansalaiselle säästäminen näkyy kurjistumisena, usein valtion takaaminen palvelujen katoamisena, hyvinvointivaltion näivettymisenä. Noudatettava politiikka vaikuttaa arkiseen elämiseen, toimeentuloon, mutta sillä on moraalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Niukkuuden politiikan uusliberaalinen sanoma painottaa, pärjäämistä ja yrittämistä. Se toi mukanaan prekaarit työmarkkinat, irtisanomiset ja tuloerojen kasvun. Työttömyyden syy ei olekaan yhteiskunnallisissa rakenteissa tai työelämän muutoksissa, vaan se on henkilökohtainen: et ehkä yritä tarpeeksi, haluat sosiaaliavustuksia ja elää yhteiskunnan varoilla. Uusliberaali kilpailuyhteiskunta jakaa kansalaiset voittajiin ja häviäjiin. Noudatettu talouspolitiikka on heijastunut kaikkialle yhteiskuntaan, ikävä kyllä myös järjestötoimintaan ja yhdistyksiin.

Valtiovallan halu siirtää hyvinvointiyhteiskunnan tehtäviä erilaisen järjestöjen tehtäväksi eli kolmannelle sektorille on kaamea kehityskulku. Kolmas sektori on tuottanut vain omien aatteidensa mukaista lisäarvoa, mutta kansalaisten tasa-arvoisesta elämästä ja toimeentulosta on huolehtinut julkinen valta. Jos hyvinvoinnin perustehtävä, heikommista huolehtiminen, siirtyy järjestöjen vastuulle, se merkitsee paluuta 1800-luvun lopun julmiin aikoihin. Tuolloin heikommista huolehtiminen ei ollutkaan yhteinen asia, vaan se jätettiin yksityisen armeliaisuuden varaan.  Pelkona on, että harjoitettava politiikka johtaa esimerkiksi keräyksiin ja erilaisiin lahjoitusvaroin toimiviin yksikköihin. Kokonaisten sairaaloiden perustaminen ja toiminta eivät voi perustua lahjoitusvaroille eli yksityiseen armeliaisuuteen. Se on valtiovallan eli yhteiskunnan, siis meidän veronmaksajien yhteinen tehtävä. Toki hyväntekeväisyyttä voi tehdä ja pitää tehdä, mutta peruspalvelujen tulee olla yhteisesti hoidettuja.

Yhdistystoiminnan malli, yhdessä toimiminen yhteisen päämäärän eteen yhteiseltä pohjalta, ei näytä vetävän väkeä toimintaan, eikä ihme, sillä osa jäsenistöstä vaatii palveluja ja vastinetta, eikä itse osallistu tekemiseen tai edes yhteisiin tilaisuuksiin. Samaan aikaan ulkoiset toiveet ja ylipäätään tehtäväkenttä laajenevat. Toiminnan jatkuvuus ja kestävyys asettavat järjestöjen toimijoiden sitoutuneisuuden ja jaksavuuden kautta pakosta kyseenalaiseksi.  Yhdistysten toiminta ei voi perustua valtiovallalle annettavaa eräänlaiseen ilmaiseen työpanokseen ja heikentyvien palveluiden paikkaamiseen.

Järjestötoiminta on palkitseva, jos siitä saa henkilökohtaista iloa, ja jos se tavoittelee edes suunnilleen samoja asioita, joita kukin toimija itse ajaa. Järjestö ja seura ovat kokoontumispaikka, keskustelupaikka ja itsessään syy toimia. Ja se on jo jotain. Yhteinen ilo.

Esitelmä tilaisuudessa

Yhdessä - Pohjois-Karjalan Järjestöjuhla

23.9.2017 klo 13 Carelia-sali, Yliopistonkatu 4, Joensuu

Dosentti (FT) Ismo Björn

Itä-Suomen yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos

PL 111 80101 Joensuu

ismo.bjorn@uef.fi

Huominen meni, tulevaisuus on täällä

Uusista teknologioista ja robotiikasta blogin kirjoittaminen on vaikeaa. Ideat, joita olet kehitellyt päässäsi ja luulet kahjoiksi vitseiksi ovatkin seuraavaa teknologian tulevaisuutta käsittelevää artikkelia tai blogipostausta lukiessasi ihan realistinen vaihtoehto, jota joku paja työstää kovaa kyytiä kohti markkinoita.

Drone kuljettamassa järjestön työntekijää ympäri maakuntaa. Kuulostaa vitsiltä? Tosiasiassa pikagooglauksella selviää että ihmiset lentelevät droneilla jo täyttä häkää mm. Dubaissa. Samassa artikkelissa myös kerrotaan, kuinka Uber ja Nasa ovat lyöneet hynttyyt yhteen lentävän auton kehittelyssä. Lentävä robottiauto kuskaamassa järjestöedustajaa kyläiltaan on joidenkin profeettojen mielestä lähempänä kuin uskommekaan.

Scifi on sydäntäni lähellä ja olen jonkin verran  kiinnostunut roboteista, tulevaisuudesta ja niistä vekottimista joita tulevaisuudessa on tulossa. Olen huomannut, että asiat jotka ovat maallikolle vielä hupsuja ajatuksen pipanoita, ovat jossain tuolla kovaa vauhtia muotoutumassa konkreettisiksi asioiksi huomistamme varten. Ajattele vaikka:

”Rautainen hevonen, joka syö halkoja, vetää väsymättä montaa vaunua ja liikkuu tyrmistyttävää, terveydelle vaarallista 40 kilometrin tuntivauhtia! Hulluutta!”

Älypuhelin on konseptina alle 10 vuotta vanha.

Kehityksen kehittyminen ei toki alkanut eilen eikä se myöskään loppuu huomenna. Se, miten esimerkiksi pohjoiskarjalainen järjestö voi tässä päivässä varautua asioihin ja vempaimiin, jotka parasta aikaa kypsyvät erilaisten propellihattujen alla? Tulevaisuuden vekottimien tulva, niiden vaikutukset toimintaympäristöihin ja vierauden tunne jonka tulevaisuusvisioihin tutustuminen tuottaa. Miten pilvenpiirtäjien ja lentävien autojen neo-Pohjois-Karjalassa on otettu huomioon ihmisten työllisyys, osallisuus ja hyvinvointi?

Tulevaisuuden ajattelemisessa usein intuitiivisesti mieltää, että tulevaisuuden vekottimet vain heitetään sekaan, samalla kun ympäristömme pysyy samana kuin nyt. Koska eihän mikään muuttunut eilenkään. Mutta silti vanhan valokuvan kampaus naurattaa, kuvahan otettiin ihan äsken… kaksikymmentä vuotta sitten.

Tosiasiassa aika menee yhä eteenpäin yhtä hitaasti tai nopeasti kuin ennenkin. Muutoksia tulee ja tapahtuu, ja nekin ovat pian menneisyyttä. Tekemällä asioita nyt tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa. Ketterät, joustavat ja kohderyhmänsä tuntevat järjestöt ovat tulevaisuuden tekijöitä.

Soile Nyman

Digitaalinen yhteiskunta osallisuuden haasteissa

Valtavia näköaloja mahdollistava ja nopeasti kehittyvä moderni teknologia valtaa alaa kaikkialla. Kehityksen on ylistetty luovan uudenlaisia tiedon prosessoinnin käytäntöjä sekä tarjoavan yksilöille enemmän tilaa saada ääntään kuuluviin. Aikamme kuva on jatkuvasti liikkeessä oleva digitaalisuuden läpäisemä tietoyhteiskunta.

Yksilön kannalta kehityksen mukana pysyminen vaatii sekä henkisiä että taloudellisia resursseja.  Tiedon lisäksi vaaditaan uskoa tulevaisuuteen, merkityksellisyyden tunnetta sekä halua omaksua uutta teknologiaa. Tietotekniikan käyttämisestä pidättäytyminen, kokemattomuus ja tekniikan heikko hallinta tuottavat ongelmia. Ei tule unohtaa, että laajentuva tietotekninen katalogi edellyttää omaksujaltaan maksukykyä välineiden ja laitteiden hankkimiseksi.

Suomessa elää suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole mainittuja resursseja tarvittavissa määrin. Tämä ”digiosattomuus” on monesti yhteydessä yhteiskunnalliseen osattomuuteen. Osattomuutta kokevat ihmiset ovat menettämässä uskoaan tulevaisuuteen. Samalla kokemukset merkityksellisyydestä heikkenevät ja mahdollisuuksien näkeminen käy vaikeammaksi. 

 Digitaalisessa maailmassa ei ole koskaan puhuttu tasa-arvoisuudesta. Kehitys on jättänyt heitteille esimerkiksi syrjäseuduilla asuvia, eläkeläisiä sekä yhteiskunnan huono-osaisia. Alueellinen epätasa-arvo on nähtävissä esimerkiksi nettiyhteyksien nopeuksissa. Valtaosa Suomen pinta-alasta on aluetta, jolla voidaan vain haaveilla kaikkein moderneimmista ja nopeimmista yhteyksistä.

Digiosallisuuden edistämisen kannalta voimme miettiä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä: mitä teemme niiden ihmisten kanssa, jotka eivät tänä päivänäkään ole perehtyneet vaikkapa sosiaaliseen mediaan tai omaksuneet verkkopankkia? Mitä voimme tehdä, jos puhutaan voimattomuuden, merkityksettömyyden ja osattomuuden tunnetta kokevista ihmisistä?

Tiedon levittämisen ja perehdyttämisen lisäksi on etsittävä mahdollisuuksia lisätä yhteiskunnallista osallisuutta. Ilman yhteiskunnallisen osallisuuden tunnetta tietoa ei saada tuntumaan yksilöiden mielissä merkitykselliseltä. Suurempi osallisuus takaisi tulevaisuudessa enemmän digiosaajia ja vaikuttaisi positiivisesti lukuisilla yhteiskunnan alueilla.

Pienen väestöpohjan omaavana kansana meidän ei tule katsella sivusta toimijoiden jäämistä kehityksen ulkopuolelle. Menetämme siten vain turhaan potentiaalisia osaajia merkityksettömyyden tunteen kuiluun.

Timi Eskelinen

Yhdistystyöllistämisen monet mahdollisuudet

Kolmannella sektorilla tapahtuvaa palkkatukityöllistämistä on parjattu ”tempputyöllistämiseksi”, ja sen merkitys on kyseenalaistettu moneen otteeseen eri yhteyksissä. Työhönvalmentajana saan läheltä nähdä, kuulla ja kokea lukuisia hienoja tositarinoita, millaista työtä maakunnan yhdistyksissä tehdään palkkatuella tälläkin hetkellä.

Kajo-keskus on P-K:n Sosiaaliturvayhdistyksen hallinnoima työllisyyshanke, jonka kautta maakunnan yhdistyksissä on tälläkin hetkellä noin 90 hlöä työllistettynä. Työtehtävät vaihtelevat yhdistyksen toiminnan, tavoitteiden ja kohderyhmän mukaisesti. Lukuisat kyläyhdistykset ovat saaneet kylätaloilleen huoltomiehen, remonttiapua tai vaikkapa kylätalkkarin, joka kylätalon lämmityksen lisäksi käy auttamassa kylälaisten kotona esimerkiksi lumitöissä tai nurmikon leikkuussa. Tällä työllä mahdollistetaan maaseudulla ja omakotitalossa asuminen vaikkapa ikäihmiselle tai muuten apua kaipaavalle. Kyläläiset maksavat muutaman euron korvauksen tehdystä työstä, joilla katetaan kilometrikorvaukset työntekijöille, ja työntekijä saa työehtosopimuksen mukaisen palkan, joka katetaan tässä tapauksessa palkkatuella. Onpa kylätalkkari toiminut myös asiointiapuna tai kylän tilaisuuksiin kyyditsijänä ja kesäteatterin apumiehenä.

Useiden potilasjärjestöjen jäsenet ovat saaneet työntekijän avun milloin kodin pieniin kunnostustöihin tai vaikkapa muistisairaan kaveriksi muistelutuokioihin tai kävelylle. Omaishoitaja on päässyt kauppaan yksin ja saanut lepohetken, kun järjestön työntekijä on avustanut kotona.

Perinneyhdistykset vaalivat kulttuuriperintöä, tallentavat historiaa arkistoihin ja ylläpitävät pieniä museoita maakunnassamme. Moni tarina olisi jäänyt kirjaamatta sähköiseen muotoon tai kuva-arkisto luomatta, jos ei vapaaehtoisten lisäksi olisi ollut työntekijää avustamassa. Monissa yhdistyksissä aktiivisia toimijoita on yhden tai kahden käden sormin laskettava määrä, ja heidän työpanoksensa yhdistystoimintaan on suuri. Heistä monet ovat jo työuransa tehneet ja mielellään luopuisivat vastuusta vapaaehtoistoiminnassakin pikku hiljaa. Osa taas työelämän puristuksessa pakertaa vielä iltaisin yhdistystoimijoina ja heille apukädet tulevat tarpeeseen. Eräskin yhdistysaktiivi kerran kysäisi, voisinko lisätä tunteja vuorokauteen? Siihen en pystynyt, mutta työparin hänelle saatoin etsiä.

Yhdistykset ylläpitävät myös koulujen iltapäiväkerhoja ja päiväkoteja ja järjestävät muutakin kerhotoimintaa. Lapset saavat hoivaa, koululaiset apua läksyihinsä ja eri-ikäiset aktiviteetteja arkeensa. Ohjaajan työpanos tulee tarpeeseen lapsiperheiden arkea helpottamaan. Myös taideyhdistykset ja kädentaitajien omat yhdistykset tuottavat kulttuuripalveluja, ylläpitävät näyttelytoimintaa ja käsityömyymälöitä monessa kunnassa.

Monilla yhdistyksillä on myös kirpputoritoimintaa, joka tukee kierrätystä ja kestävää kehitystä. Yhdistykset mahdollistavat kirpputorit pienissäkin kirkonkylissä, ja taajamissa; näin ostosmatka voikin hoitua jalkaisin tai pyörällä omalla kylällä. Samoissa tiloissa myös jaetaan EU-ruoka-apua tai tarjotaan avoin kohtaamispaikka kyläläisille.

Yhdistysten toiminnan kannalta työntekijän työpanos on suuressa roolissa, ja työ taasen vie tekijäänsä eteenpäin työmarkkinoilla. Palkkatuki maksetaan työnantajalle, ja työntekijä saa työehtosopimuksen mukaista palkkaa kokemuslisät huomioituna. Työsuhteen aikana on mahdollista suorittaa lisäkoulutusta, esim. työhön tarvittavia lupakortteja tai jopa aloittaa ammatillisen tutkinnon opiskelu tai sen osa. Näin tuetaan työntekijän jatkotyöllistymismahdollisuuksia kohti avoimia työmarkkinoita. Työhönvalmentajan avulla ja tuella mietitään räätälöidysti jokaisen omaa työllistymispolkua.

Alueellinen tasa-arvo ja elinvoimaisuus korostuvat usein juhlapuheissa. Jotta kauniit sanat muuttuisivat lihaksi, tarvitaan aitoja konkreettisia toimia kylien elävöittämiseksi ja pienten kuntien reuna-alueidenkin asuttuna pysymiseksi. Kylätalon piipusta kohoava savu, kesäteatteri tai museo tuovat eloa ja valoa. Palkkatukityö antaa tekijälleen työkokemusta, mutta myös yhteisölle lisäarvoa- yhteiskunnasta puhumattakaan.

Minna Savolainen
työhönvalmentaja