Miksi
raivostun, kun näen kerjäläisiä. Miksi hermostun, kun teemuselänteet ja
kumppanit keräävät rahaa lastensairaaloihin. Miksi ahdistun, kun ravintoloiden
ja baarien työntekijät toivovat tippejä pientä palkkaansa täydentämään. Siksi,
että sellaiseksi minut ja kaltaiseni on kasvatettu tasa-arvoisessa ja
hyvinvointia jakavassa Suomessa. Sen Suomen synnyttivät yhdistykset ja
järjestöt, jotka kokosivat kansalaisia tasa-arvoisena yhteiseen työhön omien
päämäärien ja samalla yhteisen hyvän rakentamiseen. Oma etu oli samalla
yhteinen etu, oltiinpa sitten edistämässä palokunta-aatetta tai tekemässä
teatteria.
Meille sotavuosien jälkeen syntyneille suomalaiselle on
yhteistä usko ja luottamus kansalaisten tasa-arvoon, yhteiseen hyvinvointiin, kaikkien
asukkaiden keskinäiseen solidaarisuuteen sekä koulutukseen. Tuo tunne on
samalla sitä, mitä pidetään suomalaisuuteen kuuluvana. Se on myös ylpeyttä ja
ylemmyydentunnetta niitä maita ja kansoja kohtaan, joissa näin ei ole. On
olemassa maita ja kansoja, joissa eliitin ja eri kansanosien välillä on valtava
kuilu, useita sosiaalisia kerroksia, eikä kansallisia yhdistävää näkemystä yhteisistä
ominaisuuksista, käyttäytymistavoista ja solidaarisuudesta ole. Suomalaiset
suhtautuvat näihin maihin ja kansoihin kummaksuen. Miten voi olla maita, joissa
kaikilla sen asukkailla ei ole samoja oikeuksia ja mahdollisuuksia. Kuinka voi
olla yhteiskuntia, joissa yhteistä hyvää ei jaeta tasapuolisesti, vaan osa
väestöstä on osin tai kokonaan rajattu toimivan yhteiskunnan ulkopuolelle
eräänlaisiksi toisen tai kolmannen luokan kansalaisiksi. Kuinka on mahdollista,
että jossain asukkaita määritellään jopa eräänlaiseksi roskaväeksi, johon
mahdollisesti kohdistuvien sosiaalisten tai kasvatuksellisten toimenpiteiden
sanotaan olevan hukkaan heitettyä rahaa.
Suomi, sellaisena kuin sen tunnemme, on kansanliikkeiden
synnyttämä Suomi. Kansalaistoiminta, järjestöt ja yhdistykset ovat kansan
yhtenäiseksi kasvattaneet ja sille arvonsa jakaneet. Järjestöissä on toimittu
yhdessä yhtä tai useampaa päämäärää tavoitellen, mutta ennen kaikkia on oltu
rinta rinnan, eliitti ja kansa, herrat ja narrit samaa penkkiä iltamissa
istuen, lapiota talkoissa heiluttaen, kuorossa laulaen ja järjestölippua
rivissä kantaen. Tasa-arvoisiksi suomalaiset kasvattivat maalaisliitolaisten tupaillat,
lionsklubit, työväentalojen iltamat… Yhteinen hyvä kokosi suomalaiset toki eri
sisältöisiin toimintoihin, mutta tapa toimia oli silti sama. Pyrkimys oli yhtä
aikaa kasvattaa ihmisiä ja edistää yhteisen tavoitteen toteutumista.
Yhdistys- ja seuratoiminta on osa yhteiskuntaa ja muuttuu
ja elää sen myötä. Yhdistys- ja seuratoiminta herättivät syntyessään, 1800- ja
1900-luvun vaihteessa, suomalaisissa innostusta. Vanhat arvot ja pyhäpäivän
vietto saivat tuolloin rinnalleen uusia tapoja, eikä yhteentörmäyksiltä
vältytty. Otattakoon esimerkki Pohjois-Karjalan eteläisimmästä kolkasta
Kesälahdelta. Harvoin, tuskin koskaan oli kuultu niin korkealla äänelle
perkeleen nimeä kuin Kesälahden kirkossa helluntaina 1911. Kirkkoherra Matti
Merivirta manasi ensin isännät helvettiin. Seuraavana oli nuorten vuoro.
Merivirta pauhasi, että aikoivatko nuoret muuttaa kirkon tanssisaliksi ja
teatterihuoneeksi, sillä nuoret viettivät pyhäpäivän näytelmiä harjoitellen.
Korttiakin nuoret löivät, eivätkä kirkossa käyneet.
Vaikka miesten ja naisten tasa-arvosta puhuttiin,
hallitsivat miehet vielä 1900-luvun alussa julkisuutta. Seurakunnassa sai
nainen vaieta, ja vaiti oli nainen yleensä myös julkisissa tilaisuuksissa,
siksi vahvat ja rohkeat naiset herättivät kummastusta ja kiinnostusta niin
tuvissa kuin kyläteillä. Pohjois-Karjalan naisten yhteiskunnallinen aktiivisuus
nousi välittömästi eurooppalaiseen tietoisuuteen. Pielisjärven piirilääkäri
Onni Granholm hätkähdytti kansainvälistä naisliikettä kirjoituksillaan naisen
yhteiskunnallisen aseman nousun vaikutuksista. Granholmin mukaan
”naisemansipatsioni” johti mielisairauksien lisääntymiseen. Granholmin mielestä
naisliikkeen ajatukset omaksuneet naiset tekivät epämiellyttävän vaikutelman,
kerrassaan niin iljettävän, että heistä tahtoi pysyä loitolla. Erityisesti
”naisemansipatisonin” omaksumaa naisopettajaa oli varottava, sillä hän saattoi
oppilaansa normaalille kehitykselle sopimattomaksi, väitti Granholm.
Naiset tulivat mukaan toimintaan ja yhdistys- ja
seuratoiminta näytti olevan vastaus kaikkeen. Isännät laskivat eri puolilla
Pohjois-Karjalaa, mikä olisi edullisen tapa hoitaa yhteiset asiat ja järjestää
seurakunnalliset ja kunnalliset palvelut. Se näytti olevan oman kylän ympärille
rakentuva kunta, jota hoidettaisiin yhdessä ja ilman palkkaa ikään kuin mitä
tahansa seuraa tai yhdistystä.
Päätösvalta pysyisi omissa käsissä ja lähellä. Mahdolliset hyödyt
tulisivat nekin oman kyläkunnan hyväksi, eivätkä ainakaan hyödyttäisi vierasta
kirkonkylää tai kaukaista kaupunkia. Viekissä, Nurmeksen ja Pielisjärven
rajalla haaveiltiin omasta kunnasta. Samoin Kontiolahden pohjoiset kylät haikailivat
yhteisestä kokonaisuudesta. Mukaan olisivat liittyneet ainakin Romppala, Puso
ja Kopravaara. Myös Ahmovaaraa oli haviteltu joukkoon, mutta kun
ahmovaaralaiset olivat kieltäytyneet moiseen korpiseurakuntaan liittymästä, oli
koko suunnitelma kaatunut. Toteutuessaan uusi seurakunta olisi merkinnyt uuden
kunnan syntymistä Kontiolahden ja Juuan rajalle. Taipaleen ortodoksien
keskuudessa eli edelleen ajatus erosta Liperistä ja omasta Viinijärven
ympärille rakentuvasta kunnasta. Kuntajakoa pohdittiin myös eripuolilla
Ilomantsia. Kivilahden ja sittemmin Uimaharjun ympärille on suunniteltu
Koitereen kuntaa.
Kansanliikkeet syntyivät autonomisessa Suomessa, mutta
vasta toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa niiden ajama unelma lopulta toteutui.
Tasa-arvoinen ja solidaarinen Suomi oli siis pitkäaikaisen kasvatustyön tulos. Suomesta
tuli sananvapauden, sukupuolten välisen tasa-arvon ja hyvinvoinnin maa, jossa
koulutus ja palvelut jaettiin tasapuolisesti kaikille kansalaisten omaa rahapussia
vilkuilematta. Hyvä maksettiin yhdessä veroina. Köyhä maksoi vähistään,
rikkaampi varallisuudestaan, ehkä toisinaan nurkuillen, mutta maksoipa silti. Tulonsiirtojen
ja palveluiden avulla julkinen sektori huolehti ihmisten tasa-arvoisesta
toimeentulosta. Samalla yhdistyksen ja järjestöt saattoivat keskittyä omaan
toimintaansa. Niistä muodostui leppoisia, luovia, aatteellisia ja aidosti
asiastaan innostuneita toimijoita. Jaettu hyvinvointi loi myös sen
suomalaisuuden, jollaisena se yhä tahdotaan muille esittää.
Kulloinkin noudatettava talouspolitiikka vaikuttaa
kulttuuriin ja arvoihin, myös käsityksiin siitä, mikä on oikeus ja kohtuus.
Vielä kymmenisen vuotta sitten oli itsestään selvää, että kaikki ovat yhteisen
avun ja huolenpidon piirissä. Sataviisikymmentä vuotta sitten näin ei ollut,
eikä siten ollut sata vuotta sitten.
Sataviisikymmentä vuotta sitten kohtasi Suomen kato, jota
seurannut nälänhätä tauteineen tappoi noin 150 000 suomalaista. Nälkävuosien
avustustoiminta jäi pääosin yksityisen armeliaisuuden väliin. Siitä ei tehty yhteistä
yhteiskunnallista velvoitetta. Apua näyttävät keränneen etenkin säätyläisrouvat
ja sitä lahjoittivat liikemiehet. Koko kansaa koskevaa omaisuuteen puuttumista,
kuten sittemmin esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisessä asutustoiminnassa
ja maanjaossa tehtiin, ei nälkävuosina tehty.
Vaikka apua ei jaettu kaikkia suomalaisia yhdistävänä, nälkävuosien
aikana luotiin kuvaa yhtenäisestä Suomesta. Avustuksia jaettiin ”maamme” eli
Suomen eri alueiden hätääkärsiville. Avun
saajien ja avun antajien välinen ero oli suuri. Avun saajien eli hätääntyneen
kansan odotettiin olevan nöyrä ja ottavan kiitollisena vastaan armonpalat,
joita kansallinen eliitti, säätyläisrouvat ja liikemiehet heille hyväntahtoisesti
tahtoivat myöntää.
Kaikkia ei armeliaisuus kaikkia sykähdyttänyt. Nurmeksesta
lähetettiin Suomen Wiralliseen Lehteen maaseutukirje, jossa valitettiin
suurenkerjäläislauman tottuneen katovuosina yksityisten armeliaisuuteen.
Kerjuulla oli kirjoittajan mielestä turmiollinen vaikutus kasvavaan nuorisoon,
joka lapsuudesta asti tottui työttömänä kuljeksemiseen, ja se, joka tätä
turmiollista tietä kulki, joutui lopulta rikoksen polulle. Kerjäläiset sanoivat
kulkemisensa syyksi työttömyyden, mutta kirjottaja ei sitä uskonut ja vaati
todisteita. Hänen mielestään kiertolaiset olisi otettava kasvatuslaitoksiin
useaksi vuosiksi ja heille oli opetettava yritteliäisyyttä, maanviljelystaitoja,
käsityöläisyyttä ja muita askareita, jotta elättäisivät itsensä. Kirjoittajan
mukaan syy kurjuuteen oli siis henkilöissä itsessään, heidän yrityshalunsa
puutteessa, ei suinkaan yhteiskunnan rakenteissa ja työnpuutteessa. Kirjoittaja
ei ollut yksin ajatuksineen, vaan se heijasteli tuon aikakauden liberalismin
läpitunkemaa yhteiskunnallista ajattelua. Se oli konkretisoitunut vuoden 1865
joutolaisasetuksessa, jossa henkilö, joka ei ollut uuttera, määriteltiin
joutolaiseksi. Vastikkeetonta apua ei saanut antaa, vaan apua vastaan oli
tehtävä jotain työtä. Vapauden menetyksellä ja selkeällä pakkotyön uhalla
pyrittiin vähentämään (sosiaali)kustannuksia. Köyhyys pyrittiin leimaamaan
häpeälliseksi. Liberalismi painotti yksilön kykyä ja vaatimusta selvitä ilman
apua. Köyhäinhoidolle annettiin alentava ja pelottava leima. Sitä saivat hävetä
avuntarvitsijat. Ylemmyydentunne puolestaan täytti avun antajat.
Viimeiset kymmenen vuotta on Suomessa ja muualla
Euroopassa noudatettu niin sanottua säästäväisyyden ja niukkuuden politiikkaa. Kansalaiselle
säästäminen näkyy kurjistumisena, usein valtion takaaminen palvelujen
katoamisena, hyvinvointivaltion näivettymisenä. Noudatettava politiikka vaikuttaa
arkiseen elämiseen, toimeentuloon, mutta sillä on moraalisia ja kulttuurisia
merkityksiä. Niukkuuden politiikan uusliberaalinen sanoma painottaa,
pärjäämistä ja yrittämistä. Se toi mukanaan prekaarit työmarkkinat,
irtisanomiset ja tuloerojen kasvun. Työttömyyden syy ei olekaan
yhteiskunnallisissa rakenteissa tai työelämän muutoksissa, vaan se on
henkilökohtainen: et ehkä yritä tarpeeksi, haluat sosiaaliavustuksia ja elää
yhteiskunnan varoilla. Uusliberaali kilpailuyhteiskunta jakaa kansalaiset
voittajiin ja häviäjiin. Noudatettu talouspolitiikka on heijastunut kaikkialle yhteiskuntaan,
ikävä kyllä myös järjestötoimintaan ja yhdistyksiin.
Valtiovallan halu siirtää hyvinvointiyhteiskunnan
tehtäviä erilaisen järjestöjen tehtäväksi eli kolmannelle sektorille on kaamea
kehityskulku. Kolmas sektori on
tuottanut vain omien aatteidensa mukaista lisäarvoa, mutta kansalaisten
tasa-arvoisesta elämästä ja toimeentulosta on huolehtinut julkinen valta. Jos
hyvinvoinnin perustehtävä, heikommista huolehtiminen, siirtyy järjestöjen
vastuulle, se merkitsee paluuta 1800-luvun lopun julmiin aikoihin.
Tuolloin heikommista huolehtiminen ei ollutkaan yhteinen asia, vaan se
jätettiin yksityisen armeliaisuuden varaan.
Pelkona on, että harjoitettava politiikka johtaa esimerkiksi keräyksiin
ja erilaisiin lahjoitusvaroin toimiviin yksikköihin. Kokonaisten sairaaloiden
perustaminen ja toiminta eivät voi perustua lahjoitusvaroille eli yksityiseen
armeliaisuuteen. Se on valtiovallan eli yhteiskunnan, siis meidän
veronmaksajien yhteinen tehtävä. Toki hyväntekeväisyyttä voi tehdä ja pitää
tehdä, mutta peruspalvelujen tulee olla yhteisesti hoidettuja.
Yhdistystoiminnan malli, yhdessä toimiminen yhteisen
päämäärän eteen yhteiseltä pohjalta, ei näytä vetävän väkeä toimintaan, eikä
ihme, sillä osa jäsenistöstä vaatii palveluja ja vastinetta, eikä itse osallistu
tekemiseen tai edes yhteisiin tilaisuuksiin. Samaan aikaan ulkoiset toiveet ja
ylipäätään tehtäväkenttä laajenevat. Toiminnan jatkuvuus ja kestävyys asettavat
järjestöjen toimijoiden sitoutuneisuuden ja jaksavuuden kautta pakosta
kyseenalaiseksi. Yhdistysten toiminta ei voi perustua valtiovallalle
annettavaa eräänlaiseen ilmaiseen työpanokseen ja heikentyvien palveluiden
paikkaamiseen.
Järjestötoiminta on palkitseva, jos siitä saa henkilökohtaista
iloa, ja jos se tavoittelee edes suunnilleen samoja asioita, joita kukin toimija
itse ajaa. Järjestö ja seura ovat kokoontumispaikka, keskustelupaikka ja
itsessään syy toimia. Ja se on jo jotain. Yhteinen ilo.
Esitelmä tilaisuudessa
Yhdessä - Pohjois-Karjalan Järjestöjuhla
23.9.2017 klo 13 Carelia-sali, Yliopistonkatu 4,
Joensuu
Dosentti (FT) Ismo Björn
Itä-Suomen yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos
PL
111 80101 Joensuu