Luovuus on pieniä tekoja

Johanna Seppänen, projektipäällikkö, KAJO-keskus
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Tämä blogiteksti sai innoituksensa kahden miehen ajatuksista. Toiseen tutustuin Jyväskylässä lukiessani seminaarikassista poimimaani lehteä avauspuheenvuoroa odotellessani. Toisen viihdyttävää luentoshowta seurasin täydessä auditoriossa Joensuussa opintoihini liittyen. Nämä miehet muistuttivat minua siitä, että pieni on suurta ja monimutkainen yksinkertaista. Molemmat heistä työskentelevät Aalto-yliopistossa.

Yli-innovaatioaktivisti Anssi Tuulenmäki kirjoittaa artikkelissaan Kehitä uutta kokeilemalla toisenlaisesta kehittämisen tavasta. Kokeilevan kehittämisen idea on yksinkertainen. Jos näet työssäsi asian, joka ei toimi, ryhdy ideoimaan ja heti perään kokeilemaan.

Kokeilevassa kehittämisessä ei pyritä ensi laatimaan virheetöntä, riskitöntä mallia, jota sitten toteuttaa turvallisesti. Siinä lähdetään kokeilemaan, jotta opitaan, mistä tarkalleen ottaen on kysymys ja miten asia pitää hoitaa. Tuulenmäki suosittelee kokeilevaa kehittämistä työkaluksi erityisesti ihmislogiikalla toimivien ja aidosti uusien asioiden kehittämistyöhön. Omaa toimintaa voi aluksi parantaa kokeilemalla muutoksia pienempiin asioihin. Kun keksitään uusia ideoita pienten asioiden korjaamiseksi, niistä kerääntyy vähitellen isompia kokonaisuuksia.

Artikkelin luettuani ajattelin, että ihan ymmärtämättämme olemme Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen KAJO-keskus -hankkeessa tainneet toimia oikein. Olemme tarttuneet toimimattomiin asioihin, miettineet, mitä tehdä niille. Sitten olemme kokeilleet niitä pienimuotoisesti, onnistuneet tai epäonnistuneet. Olemme kutsuneet tätä kehittäväksi työotteeksi ja iloinneet mahdollisuudesta toimia näin. Muutokset ovat usein olleet pieniä mutta yhdessä ne ovat vieneet kokonaisuutta eteenpäin.

Lahjakas näyttelijä ja innovaatioiden akateeminen asiantuntija professori Alf Rehn luennoi otsikolla Luovuuden ja innovaatioiden lähteet. Hän vakuutti, että emme edes pidä luovuudesta. Luovuus yllättää meidät rajusti ja haastaa sen, mihin olemme tottuneet. Luovuus on sitä, että katsoo sinne, minne muut eivät vielä ole katsoneet. Rehnin mukaan ongelmana ei ole ideoiden vähyys vaan se, että ideat listitään jo syntyvaiheessa välinpitämättömyydellä tai suoralla torjunnalla. Innovaatioita ei voida järjestelmällisesti synnyttää konsulttien vetämissä kalliissa innovaatiopäivissä. Niitä syntyy silloin tällöin, jos niille antaa mahdollisuuden. Rehnin mukaan innovatiivisen organisaation resepti on yksinkertainen. Pitää oppia pois välinpitämättömyydestä ja keskustella rohkeasti muistakin kuin tutuista ja turvallisista asioista.

Rehnin luennolla kivi vierähti sydämeltäni. Minun ei tarvitse yrittää tulla luovaksi innovaattoriksi ja miettiä, miten hankkeemme pursuilisi luovuutta ja innovaatioita. Voin pitää huolen siitä, että yhteiselle keskustelulle on arjessa tilaa ja että jokaiselle idealle annetaan mahdollisuus. Innovaatioiden pitäisi syntyä omalla ajallaan.  

Luovaa ja innovatiivista kokeilujen kevättä!

Kannustavalla palautteella paremmaksi työntekijäksi

Marika Myllynen, työhönvalmentaja, KAJO-keskus
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Vitsi kertoo, että norsun nähdessään ranskalainen ajatteli sen kauneutta, saksalainen, miten sen voisi hyödyntää taloudellisesti, mutta suomalainen pohti, mitähän tuo norsu mahtaa minusta ajatella. Kansallisuuksiin liitetyt stereotypiat voi jättää omaan arvoonsa, mutta itse ainakin allekirjoitan sen, että liian usein tulee pohdittua tuota samaa kysymystä: mitähän muut minusta ajattelevat. Meillä on usein paljonkin käsityksiä siitä, miltä me muiden silmissä näytämme ja läheskään aina ne eivät kuitenkaan pohjaudu todellisuuteen.

Erityisesti omasta työstä on tärkeää saada palautetta ja joskus sitä annetaan liian vähän. Olen kuullut työyhteisöistä, joissa kehuja tai kiitosta ei kuulu, työnsä tietää tehneensä hyvin silloin kun esimies ei kommentoi mitään.

Itse koen ehkä palautteen tarpeen tavallista suuremmaksi, koska takanani on vain muutama vuosi täyspäiväistä työelämää. Palautteen merkitys on usein suuri myös heille, joilla työuraan on tullut katkoksia ja työelämässä ollaan pitkästä aikaa. KAJO-keskuksessa olemmekin viime ja tänä vuonna tuoneet yhdistystyönantajille palautteen antamisen apuvälineiksi mallipohjat, jotta keskusteluja muistettaisiin käydä ja niistä saatua tietoa voitaisiin hyödyntää myös työllistymistä edistäen. Lisää tästä sivuilla jelli.fi/tyollistaminen.

Tuoreiden tutkimustulosten (Palkkatyössä kolmannella sektorilla -julkaisu 2013) mukaan kolmannen sektorin työntekijät Suomessa kokevat työnsä laadun monilla ulottuvuuksilla heikommaksi kuin muilla sektoreilla koetaan. Tässä taustalla on monia syitä, joista varmasti vähäisin ei ole työn rahoituksen epävarmuus. Rakenteisiin ei voi aina ruohonjuuritasolta vaikuttaa ainakaan kovin nopeasti, mutta kukin voi tehdä oman osansa työelämänsä laadun parantamiseksi.

Positiivisuus ruokkii positiivisuutta. Lueskelin psykologian opintoihini liittyen perhebarometreja ja niiden mukaan parisuhdetyytyväisyyttä lisäsi se, että parisuhteen tilasta tehtiin positiivisia arviointeja. Kun kumppanille sanoo ääneen viikkosiivouksen jälkeen, että onpa meillä hyvä tiimi, niin kyllä alkaa myös enemmän siltä tuntua. Uskoisin, että sama kierre toimii myös työyhteisössä. Positiivisten asioiden esille nostaminen ja näkyväksi tekeminen tuottaa sitä, että asiat myös koetaan positiivisemmin. Haasteet ja ristiriidat tulee totta kai käsitellä ja rakentavalla palautteella on paikkansa. Työyhteisön ongelmatilanteet on kuitenkin helpompaa ratkaista, jos pohjalla on hyvä työilmapiiri, jossa kannustetaan ja tuetaan muita.

Meidän työyhteisössämme palautetta muistetaan mielestäni antaa varsin mukavasti. Sitä tulee niin arkisissa kohtaamisissa kuin virallisimmissa keskusteluissakin ja kiitoksen aiheeksikaan ei tarvita aina sen kummempaa kuin kahvinkeitto. Joulukuisessa työyhteisön kehittämispäivässämme myös saimme kirjoittaa jokainen toisillemme nimettömästi jonkin positiivisen kommentin ja uskoisin, että moni meistä laittoi paperin talteen katsoakseen sitä silloin, kun sattuu piristystä kaipaava, harmaampi päivä.

Millaisia keinoja teidän työyhteisössänne on positiivisen palautteen antamiseen ja annetaanko sitä tarpeeksi? Toiselle annettu kiitos ruokkii usein myös omaa hyvinvointia.

Tärkeintä on kohtaaminen

Anne Pyykkönen, projektipäällikkö, oSallisuushanke Salli

Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Olemme oSallisuushanke Sallissa kuulleet nuorten aikuisten ja aikuisten työelämän ja koulutuksen ulkopuolella olevien ihmisten kokemuksia palvelujärjestelmästä. Keskiössä ovat olleet kuntien sosiaalipalvelut, Kelan ja te -toimiston palvelut.

Kokemusten mukaan tärkeintä oman tilanteen kohentumisessa on ollut se, miten on tullut kohdatuksi ja kohdelluksi palveluissa asioidessaan. Arvostava ja kannustava työntekijä, jonka kanssa on pystynyt rakentamaan luottamuksellisen suhteen, on parhaimmillaan auttanut saamaan ihmisen elämän raiteilleen.

Uusia polkuja on löytynyt. On ollut tärkeää, että on tullut kohdatuksi ihmisenä ihmisen kanssa.

On hyvä, että verkkoasiointia kehitetään. Se helpottaa monen ihmisen ja organisaation arkea.
On kuitenkin tärkeää muistaa, että elämän vaikeissa tilanteissa me ihmiset tarvitsemme koneen sijaan kasvoja ja sydäntä.

Palveluja uudistetaan ja kehitetään koko ajan. Tiukassakin taloudellisessa tilanteessa on tärkeää satsata resursseja siihen, että ihmisillä on mahdollisuus asioida palvelujärjestelmässä ihmisen kanssa, kasvotusten. Edellytyksenä on riittävä määrä työntekijöitä, joilla on mahdollisuus antaa aikaa kohtaamisille niin virastoissa kuin ihmisten arkiympäristöissäkin.

Anne Pyykkönen
Projektipäällikkö
oSallisuushanke Salli
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Oman maan muukalaiset - luokkaretki vähäosaisuuteen

Matleena Pekkanen, Työhönvalmentaja, Polkuja yrityksiin -projekti
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

”Sanotaan että elämä on sitä miksi sen tekee. Mutta minulta - kuten monelta muulta - puuttuu voimia muotoilla edes yksi ainoa päivä mieleisekseni.”

Luin hiljattain Mathias Rosenlundin (s. 1981) viime syksynä ilmestyneen omaelämänkerrallisen esikoisteoksen Vaskivuorentie 20. Tätä ennen olin törmännyt Rosenlundiin Helsingin Sanomien kuukausiliitteen artikkelissa, joka jakoi suomalaiset kuuteen uuteen yhteiskuntaluokkaan (www.hs.fi/luokkakone). 

Rosenlund edusti jutussa ”vähäosaista”. Jaottelu, joka perustuu Turun yliopistossa laadittuun matemaattiseen todennäköisyysmalliin, määrittelee vähäosaisten luokkaan kuuluvan säännöllisestä työelämästä heikon koulutuksen tai elämäntilanteen vuoksi syrjäytyneitä ihmisiä, joiden rahat riittävät vain aivan välttämättömään. Vähäosaisten luokassa sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat kasautuvat, monet ovat yksinäisiä.

Luokkakoneen luotettavuudesta voi olla montaa mieltä. Luokittelun tarkoituksena lienee kuitenkin keskustelun herättäminen. Minut artikkeli sai tarttumaan vähäosaisen Mathias Rosenlundin kirjaan.

Kirja kuvaa köyhän perheen elämää ja sukupolvelta toiselle siirtyvää osattomuutta nykysuomessa. Tarina alkaa tukholmalaisesta lähiöstä, jossa suomalainen siirtolaisperhe elää niukkaa arkea. Perheen muutettua Suomeen taistelu toimeentulosta jatkuu. Rosenlundin molemmat vanhemmat käyvät töissä, mutta rahaa ei ole koskaan riittävästi. Aikuistuttuaan Rosenlund muuttaa pääkaupunkiseudulle, aloittaa kirjallisuuden opinnot ja perustaa perheen Vantaan Myyrmäkeen Vaskivuorentielle. Lapsen syntymä laukaisee vaimon masennuksen. Perheestä huolehtiminen ja elättäminen jäävät päähenkilön vastuulle.

Rosenlundin kirja on tunteita täynnä. Pieninä ohikiitävinä hetkinä päähenkilö kokee iloa, mutta useimmiten epävarmuutta, surua, vihaa, toivottomuutta, pelkoa, huolta ja voimattomuutta. Elämä on sinnittelyä ja selviämistä päivästä toiseen. Ulospääsy köyhyyden kehästä on vaikeaa. Kirja nostaakin esiin niitä sudenkuoppia, jotka estävät eteenpäin pääsemisen. Päähenkilö tekee opintojen ohessa ja välillä kokopäiväisestikin töitä, mutta ne leikkaavat perheen saamia tukia, viivästyttävät opintoja, vaikeuttavat lasten hoitamista ja elämä jatkuu niukkana. Hiljalleen ongelmat kasautuvat: perintään mennyt lasku johtaa toiseen ja pian pieniä kuukausituloja syö velkojen takaisin maksaminen.

Kaksi asiaa pitää päähenkilön toivoa yllä: lapset ja kirjoittaminen. Kirjoittamiseen ja kirjallisuuden opiskeluun sisältyy kuitenkin ristiriita, jota päähenkilö pohtii läpi teoksen. Saako ihminen seurata unelmiaan silloin kun kotona on elätettävänä vaimo ja kaksi lasta? Onko köyhällä oikeutta iloon ja haaveisiin? Kirjoitettava Rosenlundin kuitenkin on.  Kirjoittaminen on hänelle pakonomaista. Se on tapa työstää elämää ja tapa selvitä hengissä vallitsevasta elämäntilanteesta.

Kaikessa rehellisyydessään kirja on masentavaa luettavaa, mutta aiheen raskaudesta huolimatta luin kirjan loppuun yhdeltä istumalta. Kirja sai minut miettimään omaa elämänkulkuani ja erityisesti niitä elämän taitekohtia, joissa olisi voinut käydä huonostikin. Vaikka en tule varakkaasta kodista, sain opiskeluaikana äidiltäni aina hieman taskurahaa. Kun yksinhuoltajana sain lapsen, oli ystävissäni innokkaita hoitajia ja vauvan tarvikkeita pursui ovista ja ikkunoista. Pienen perinnön turvin pystyin maksamaan lainojani sekä opiskelemaan uuden ammatin huomatessani ettei ensimmäinen tutkinto työllistä. Monella tapaa olen ollut hyväosainen.

Se että kaikilla olisi tänä päivänä tasa-arvoiset elämäneväät, ei pidä paikkaansa. Tätä ajatusta kohti suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on kulkenut, mutta viime vuosikymmeninä on menty takapakkia. Tutkimusten mukaan kuilut kansalaisten välillä ovat kasvaneet ja erityisesti lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt.

Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa (26.1.) kerrottiin suomalaisten myötätunnosta tai pikemminkin sen puutteesta: noin puolet suomalaisista ei tunne lainkaan myötätuntoa asunnottomia ja muita huono-osaisia kohtaan; yli 60 % sanoo, ettei ole heidän kanssaan samassa veneessä. Sosiaalipolitiikan professori Juho Saaren mukaan hyvin toimeentulevalle väestölle oman maan huono-osaiset ovat muukalaisia.

Suosittelen kaikille äkkilähtöä Vaskivuorentielle. Vähäosainen Mathias Rosenlund avaa elämänsä häpeilemättä turistille.

Vapaaehtoisleirillä yhteisöllisyyttä yli rajojen

Hanna Pieviläinen, projektikehittäjä, oSallisuushanke Salli
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Olen ollut kahtena viime kesänä kansainvälisellä vapaaehtoistyöleirillä. Sloveniassa maalasimme ovia, ikkunaluukkuja ja lattioita merisuolamuseossa. Ukrainassa puhdistimme vanhoja luolia sekä lapioimme esiin rakennusten kivijalkaa vanhan luostarin ympäristössä.

Meitä eri puolilta Eurooppaa tulleita leiriläisiä oli molemmilla leireillä kymmenkunta. Työtä leireillä tehtiin viitenä päivänä viikossa noin kuusi tuntia päivässä. Vapaa-ajalla retkeilimme lähiseuduilla, tutustuimme leirikohteiden historiaan, pelasimme, kävimme uimassa ja nautimme kiireettömyydestä.

Yhdessä tekemisen ja leiriarjen jakamisen kautta muihin vapaaehtoisiin oli helppo tutustua. Keskustelut eri maista ja taustoista tulevien muiden leiriläisten kanssa olivat avartavia. Museon lattiaa maalatessa pohdimme romanikerjäläisten tilannetta eri puolilla Eurooppaa. Yhteinen ruuanlaitto puolestaan viritti keskusteluja eri maiden ruokakulttuureista. Etelä-Euroopan huono taloustilanteen vaikutukset ihmisten arkeen konkretisoituivat, kun nuori espanjalaispoika kertoi kyynel silmissään lapsiperheistä, joissa vanhempien työttömyyden vuoksi on vara syödä vain kerran päivässä. Vakavien keskustelujen vastapainona huumori ja erityisesti tilannekomiikka sai meidät välillä nauramaan vatsalihakset kipeinä.

Työ leireillä oli palkitsevaa. Tiesimme tekevämme merkityksellistä työtä paikallisyhteisön hyväksi. Työn etenemisen näki saman tien ja parissa viikossa saimme aikaan paljon. Leirien järjestäjät pitivät hyvää huolta meistä vapaaehtoisista ja osoittivat monin tavoin, että tekemämme työ oli tärkeää.  

Kansainväliset työleirit tarjoavat mahdollisuuden lähteä lyhytaikaiseen vapaaehtoistyöhön ulkomaille. Työleireillä eri maista, erilaisista elämäntilanteista ja kulttuuritaustoista tulevat ihmiset asuvat ja työskentelevät yhdessä muutaman viikon ajan. Ympäri maailmaa järjestettäville leireille voi hakea esimerkiksi Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:n kautta. 

Työtä tehdään leirin teeman mukaisesti paikallisen yleishyödyllisen projektin parissa. Vapaaehtoisten tehtävät voivat olla esimerkiksi puutarhatöitä, pieniä kunnostus- ja korjaustöitä, tapahtumajärjestelyissä avustamista tai aktiviteettien järjestämistä paikallisille lapsille. Leirin järjestäjä tarjoaa vapaaehtoisille majoituksen ja ruuan, vapaaehtoinen maksaa matkakulut ja leirivälitysmaksun. Työleirille voi lähteä lähes kuka vain, vapaaehtoiselta edellytetään yleensä vain täysi-ikäisyyttä sekä aktiivista ja innostunutta asennetta. Yläikärajaa leireilylle ei ole ja useille leirille voi hakea myös yhdessä ystävän tai puolison kanssa. 

Lähtisitkö sinäkin?

Millainen työtön sinä olisit?

Matleena Pekkanen, Yrityspoluttaja, Polkuja yrityksiin- projekti
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Enemmistö työttömistä haluaa töihin. Tämä täysin selvä tosiasia ei tunnu lainkaan selvältä, kun seuraa aiheesta käytävää julkista keskustelua. Sitä kautta syntyy turhan usein tunne, että työttömät ovat joukko velttoa harmaata massaa.

Millä mittarilla voi kutsua veltoksi ihmistä, joka on hakenut viimeisen vuoden aikana yli sataa työpaikkaa, käynyt viidessä työhaastattelussa, ollut kaksi kuukautta työkokeilussa, pitää kielitaitoa yllä vapaaehtoistyön kautta ja auttaa viikoittain naapuriaan arkiaskareissa? Tämä on vain yksi esimerkki, voin kertoa kymmenen lisää.

Seuraavan tarinan kertoi työnhakija-asiakkaani. ”Sinä et näytä yhtään pitkäaikaistyöttömältä!”, oli hämmentyneen oloinen työhaastattelija todennut heti kättelyssä ja ihmetellyt keskustelun edetessä sitä, että työnhakija omistaa auton ja omakotitalon. Siis mitä ihmettä: työttömät eivät olekaan rumia ja köyhiä, uskomatonta.

Puskista ja työpöydän takaa on helppo huudella. Kuitenkaan sen, onko ihminen työssä vai työtön, ei pitäisi määritellä kenenkään olemusta. Työttömyys on arkinen yhteiskunnallinen ongelma, joka voi tulla kenen tahansa osaksi. Työttömyys ei tee ihmisestä automaattisesti tietynlaista. Sen sijaan joskus tuntuu, että pitkä työllisyyshistoria hämärtää työssäkäyvien ihmisten työllistymiseen liittyviä ajatuksia ja käsityksiä. Sellaiset sanat satuttavat; töihin ei niin vain kävellä.

Lisäksi sanat rakentavat todellisuutta. Työkaverini ansiosta (kiitos Johanna!) olen sisäistänyt että se, miten ja millä termeillä asioista puhumme, on merkityksellistä ja kertoo meistä ihmisinä ja toimijoina enemmän kuin uskommekaan. Sanojen kanssa on oltava tarkka. Työttömyys on tavallinen ja tilapäinen vaihe, josta mennään eteenpäin. Sitä en vähättele, etteikö työttömänä oleminen olisi vaikeaa. Se on vaikeaa (sitä se on ollut minullekin). Mutta kuten sanottu, sanat luovat mielikuvia ja asenteet välittyvät eteenpäin. Työttömyysjaksoille ei saa antaa sellaisia merkityksiä, jotka heikentävät työttömän työllistymismahdollisuuksia jatkossa.

Minä tunnen työttömiä, jotka ovat aktiivisia työnhakijoita, rohkeita oman tiensä kulkijoita, kekseliäitä penninvenyttäjiä, avuliaita vapaaehtoistyöläisiä, sitkeitä taistelijoita, ekologisia elämäntapaintiaaneja sekä koulutusmyönteisiä ja eteenpäin suuntaavia. Millaisia työttömiä sinä tunnet? Millainen työtön sinä olet tai olet ollut? Millainen työtön sinä voisit olla?

Nyt on aika muuttaa mielikuvia!