Palvelut digitalisoituvat – pysyvätkö käyttäjät kärryillä?

Suomessa on runsaasti tarjolla erilaisia sähköisiä viranomaispalveluja. Hyvin arkisetkin asiat kuten lääkäriajan varaaminen, vesimittarin lukeman ilmoittaminen tai junalipun ostaminen ovat siirtyneet verkkoon. Lähtökohtainen oletus on, että kansalaiset osaavat käyttää sähköisiä palveluja, ja heillä on tähän tarvittavat välineet.

Osaavatko? Tutkimusten mukaan noin 20–30 prosenttia suomalaisista kokee merkittäviä ongelmia uusien tietoteknisten palveluiden omaksumisessa; ja viidennes yli 55-vuotiaista ei hallitse tietokoneen käytön perustaitoja. Myös nuorten osaamistaso vaihtelee suuresti: osa nuorista hyödyntää teknologiaa monipuolisesti koodaten ja sisältöjä tuottaen, osa kuluttaa helppokäyttösisältöjä oppimatta niitä taitoja, joita jatko-opinnot, työelämä tai edes toimiva arkielämä edellyttävät. 

Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen hankkeissa, joissa edistämme osallisuutta, työllisyyttä ja monikulttuurisuutta, kohtaamme toistuvasti tilanteita, joissa asiakkaamme tarvitsevat runsaasti apua sähköisten palvelujen käytössä. Yhdessä on luotu sähköpostiosoitteita, harjoiteltu internetin käyttöä, kirjauduttu viranomaispalveluihin sekä tehty erilaisia sähköisiä hakemuksia ja selvityksiä. Joitakin asiakkaita on ohjattu tietotekniikan peruskursseille, mutta palaute näistä on usein ollut se, että lähtötaso on liian korkea ja vauhti nopea. Kun tietokone on tuntematon ja pelottavakin asia, enter-näppäimet ja selaimet muistuttavat hepreaa.

Sähköiset palvelut ovat hyvä asia, ja niitä käytetään runsaasti. Sähköisten palveluiden rinnalla on kuitenkin säilytettävä muitakin palvelumuotoja. Suuntaus ei saisi olla nykyisen kaltainen, jossa perinteisen palvelun siirtyessä verkkoon, entinen lakkautetaan, tai vanhaa tapaa käyttäviltä laskutetaan entistä korkeampia palvelumaksuja. Perusoikeuksien näkökulmasta ns digiosaaminen ei voi olla edellytys palveluiden saannille.  Moni palvelunkäyttäjä kaipaa myös kontaktia: kasvokkain kohtaamista ja keskustelua.

Digitalisaation kelkasta on helppo tippua – ja moni ei ole siellä ikinä ollutkaan. Vastuullinen digiloikka edellyttää, että kaikki pidetään kärryillä!

Julkaistu Sanomalehti Karjalaisessa 27.1.2016

 
Kirjoittajat:

Matleena Pekkanen
työhönvalmentaja
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Elina Pajula
toiminnanjohtaja
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Joensuussa yhdistykset tarjoavat matalan kynnyksen
atk-neuvontaa ja koulutusta:

Kajoa tunneliin!

Yhdistyksemme KAJO-keskus – työllisyyshanke on saanut vuodelle 2016 myönteisen rahoituspäätöksen Pohjois-Karjalan TE-toimistolta. Iloisina toteamme, että työllisyyspoliittisen avustuksen turvin hyväksi havaitut työllisyystoimintomme jatkuvat, mutta uusiakin tuulia on purjeissamme. Tavoitteenamme on myös kehittää ja kokeilla uutta.

Pieni katsaus historiaan. KAJO – keskus aloitti toimintansa vuonna 1998 nimellä KATE-projekti. KAJO-keskus on toiminut alusta asti pienten yhdistysten palkkatukityöllistämisen apuna sekä vuodesta 2003 yhteyskeskuksena työllisyyspoliittista avustusta saavien hankkeiden ja muiden työllisyystoimijoiden välillä. Työhönvalmennus liitettiin KAJO-keskuksen palveluihin 2010. Ja tiesittekö, että KAJO on Polkuja Yrityksiin -projektin äiti? KAJOssa havaittiin, että yhdistystyöhön ohjautuneissa asiakkaissa oli potentiaalia avoimille työmarkkinoille. Tästä työnetsinnän ja yrityksiin poluttamisen tarpeesta käynnistyi vuonna 2005 Polkuja Yrityksiin – projekti, tuttavallisemmin Pyry. Yhden kipparin Pyry sai vuonna 2008 toisen työntekijän.

Yhteistyö KAJOn ja Pyryn välillä on ollut alusta asti luontevaa ja hyödyllistä. Nyt onkin aika KAJOn ja Pyryn sulautua yhdeksi ja samaksi hankekokonaisuudeksi KAJO-keskukseksi. Entiset toiminnot jatkuvat, mutta mukaan on tullut uusia kuntakumppaneita ja hanke toimii entistä maakunnallisemmin. Kaikille KAJOn työnhakija-asiakkaille, vuosittainen asiakasmäärämme on 200 henkilöä, tarjotaan työhönvalmennusta ja työnetsintää.

Kajon lisäksi meillä kaikuu. Yhdistyksessämme elokuussa startanneessa ESR-hanke KAIKUssa kehitetään yhdessä yhdistysten ja Joensuun kaupungin kanssa toimintamalli kuntouttavan työtoiminnan järjestämiseksi yhdistyksissä. KAIKUn työhönvalmennuksen asiakkuudessa on vuodessa noin 40 henkilöä. KAIKUsta kiinnostuneille yhdistystoimijoille tiedoksi, että hanke järjestää tammikuun lopulla koulutustilaisuuden kuntouttavan työtoiminnan järjestämiseen liittyvistä teemoista.

KAJOn ja PkSotuTyöllisyyden valo ei pala ilman yhteistyökumppaneita. Kiitokset teille kaikille, niin vanhoille kuin uusille, kuluneesta vuodesta. Yhteinen matkamme jatkuu. Toivotaan, että työllisyyskentillä koetaan tänä vuonna iloa ja onnistumisia. Kajoa tunneliin meille kaikille!

(kajo = himmeä valo, kajastus, sarastus, rusko, hohde, kuumotus)

(kaiku = äänen heijastuminen takaisin jostakin pinnasta)

PkSotuTyöllisyystoimijat

Ajoitus on kaiken A ja O

Suomessa työllisyysmäärärahoja on ollut käytössä n. 564 miljoonaa euroa vuodelle 2015. Tutkija Robert Arnkil totesi Lieksan työllisyyden kuntakokeilun päätösseminaarissa 11.11.2015, että ”Ruotsissa vastaava summa on ainakin puolet enemmän.” Suomessa työllisyysmäärärahat ovat vähentyneet vuosi vuodelta ja vähenevät entisestään vuonna 2016. Myös työvoimakoulutuksen määrärahoja ohjataan uudelleen vuonna 2017.

Valitettavasti määrärahojen vähenemisellä on suora vaikutus Pohjois-Karjalaan ja pohjoiskarjalaisiin. Keskustelu siitä, että palkkatuettua työtä tulisi määrärahoihin vedoten vähentää, on mielestäni vastuutonta. Massatyöttömyyden aikana valtion tulisi ottaa vastuuta työllistämisestä. Siitä hyötyvät kaikki.

Palkkatuella on suora vaikutus kansalaisten hyvinvointiin.Työllisyysmäärärahojen ohjaamisella palkkatuen kautta työntekijän palkkaan on merkitystä myös alueiden hyvinvoinnille. Palkkarahat käytetään lähialueen palveluihin. Palveluihin, joita paikalliset yrittäjät tuottavat ja, joista maksetaan veroja. Palvelut, joilla myös maaseutukeskukset pysyvät elinvoimaisina.

Mutta. Työllisyyden hoitoa ei ratkaista pelkästään rahalla. Tärkeää on se, miten työllistämisen muita resursseja käytetään tulevaisuudessa. Rahan ja tekijöiden vähentyessä verkostomaisten työtapojen tarve kasvaa. Työllisyyden ja työllistymisen edistämisessä valtion, kuntien, yritysten, koulutusorganisaatioiden ja kolmannen sektorin saumaton yhteistyö, toimivat verkostot ja erilaiset yhteiset alueellisesti sovitut työllisyyden hoidon keinot ovat avain asemassa. Arnkilin (11.11.2015) mukaan tämän ketjun pitää pelata yhteen kuntoutuksesta, aktivoinnista ja osaamisen kehittämisestä aina työllistymiseen asti. Selvää on, että kaikkien toimijoiden osaamista tarvitaan näissä talkoissa.

Olen toiminut työllistämisen parissa yli kymmenen vuotta ja havainnut, että moni työtön työnhakija tarvitsisi apua työllistymisessä välittömästi työttömäksi jäätyään. Järjestelmämme ei kuitenkaan ole riittävän ketterä ja nopea. Myös kasvokkain tapahtuva asiakkaan kohtaaminen on vähentynyt.

Työssäni olen monesti pohtinut (jopa ääneen) sitä, miksi asiakkaiden palvelut määräytyvät esimerkiksi iän tai työttömyyden keston mukaan. Työhönvalmennus on lähtökohdiltaan samanlaista kuitenkin kaikille asiakkaille. Työnetsintää voi tehdä niin nuorille kuin aikuisillekin juuri työttömäksi jääneille ja pitkään työttömänä olleille asiakkaille. Eikö asiakkaan palvelutarve määritä sen, mitä palvelua hän tarvitsee?

Toisin sanoen, keskustelu palveluiden integraatiosta, asiakkaan palvelutarpeen määrittelemisestä ja sujuvista nivelvaiheista eri palvelujen välillä ei ole turhaa. Itse asiassa se on koko kupletin juoni, puhutaanpa sitten Sote-alueista, maahanmuuttajien kotouttamisesta tai nuorten palveluiden kehittämisestä. Ajoitus on kaiken A ja O, niin asiakastyössä kuin työllisyysmäärärahojen käytössä.

Timo Hartikainen, projektipäällikkö
Polkuja yrityksiin -projekti
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Kotoutuminen koskee meitä kaikkia

Kun minulta kysytään, mistä olen kotoisin, vastaan en mistään, olen kotona kaikkialla. Näin kuvaa juuriaan toisen polven siirtokarjalainen Sirkka Vepsä, joka oli yksi Pakolaisuus ennen ja nyt – keskustelusarjan Ennen olin pakolainen – teeman (4.11.) vieraista. Illan kaksi muuta puhujaa olivat Ala Saeed Suomen Pakolaisavusta sekä ensimmäisen polven siirtokarjalainen Sanni Tikka.

Tunteikkaassa illassa kolme vahvaa ja viisasta naista kertoivat omista ja perheidensä elämänvaiheista. Vaikka pakolaisuus ja siirtolaisuus ovat lähtökohtaisesti eri asia, tunnistivat puhujat kokemuksissaan ja kansojensa historioissa yhtäläisyyksiä. Keskustelijat jakoivat näkemyksiään myös siitä, kuinka voimme helpottaa turvapaikanhakijoiden tilannetta tämän päivän Suomessa.

Irakin kurdi Ala Saeed saapui miehensä ja kahden lapsen kanssa Suomeen pakolaisena 16 vuotta sitten pitkän ja vaiheikkaan matkan jälkeen. Fysiikan opettaja opiskeli Suomessa lähihoitajaksi ja on työskennellyt viimeiset kuusi vuotta Suomen Pakolaisapu ry:ssä. Sanni Tikka joutui ensimmäiselle evakkomatkalle 2.5-vuotiaana talvisodan kynnyksellä 1939; toinen ja lopullinen lähtö tuli eteen syksyllä 1944. Sirkka Vepsä, toisen polven siirtokarjalainen, on syntynyt Savossa, mutta hänen sukujuurensa ulottuvat Karjalaan yli 500 vuoden ajalta. Tikka ja Vepsä ovat molemmat tehneet työuransa opettajina.

Kun kuuntelin näitä elämänrikkaita eri sukupolvien naisia, minulle tuli ikävä edesmennyttä siirtokarjalaista isoäitiäni. Niin ikävä, että kävin kotimatkalla hakemassa äidiltäni mummoni päiväkirjan. ”Sotaa pakoon 22.10.39” lukee sivulla, johon mummo on kirjoittanut elämänkulkunsa ajankohtia. Iltani kului päiväkirjan runoissa ja sukujuuria mietiskellen. Ihan vain faktana itselleni: olen kolmannen polven siirtokarjalainen, kahden sodassa haavoittuneen isoisän lapsenlapsi, Ruotsiin sotalapseksi lähetetyn isän tytär, äitinikin syntyessä vielä sodittiin. Läheltä liippaa, vaikka itse olen saanut elää koko elämäni rauhanaikaa.

Kuinka auttaa turvapaikanhakijaa kotoutumisessa? Tarvitaan tietämystä, ymmärrystä, kannustusta, kohtaamisia, arvostusta, hyväksyntää sekä hurttia huumoriakin puolin ja toisin. Ala Saeed korosti myös median vastuuta: yksittäisen ihmisen kokemuksia tai lausuntoja ei pidä rinnastaa kaikkia turvapaikanhakijoita koskeviksi. Oleellisinta on avartaa ajatuksia ja katsoa tätä hetkeä pidemmälle. Turvapaikanhakijoissa on tulevaisuutta. Kun me autamme nyt, meitä autetaan tulevaisuudessa.

Nämä kolme viisasta naista sanoittivat myös sen, että kotoutuminen ei ole yksipuolista, se ei koske vain turvapaikanhakijoita, vaan meitä kaikkia. ”Lempeämpi ollut ei sota toinen, evakkotielle saimme mennä kuin loinen, unohtaako kaiken voisin, ei mukanani ne vieraalle kamaralle vein”, kirjoittaa isoäitini.

PAKOLAISUUS ENNEN JA NYT –keskustelusarja jatkuu.

18.11. aiheena ovat Nuoret turvapaikanhakijat

2.12. refugee at my house / Pakolainen kotonani 90-luvun Balkanilla ja 2000-luvun Suomessa

Aika: Keskiviikkoisin klo 17.30-19.00
Paikka: Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys, Siltakatu 20 A 11, Joensuu.

Keskustelusarjan järjestäjinä toimivat Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden laitos ja Venäjä- ja rajatutkimuskeskus VERA, Joensuun seudun monikulttuurisuus ry, Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry
Suomen Pakolaisapu ry

Ohjelma



Matleena Pekkanen, Työhönvalmentaja
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Yksinäisyys on aikamme kansansairaus

Verna Koponen, yliopistoharjoittelija
oSallisuushanke Salli, Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys

Suoritan tällä hetkellä sosiologian opintoihini liittyvää yliopistoharjoittelua Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksessä. Harjoittelujaksoni aikana yksi keskeisimmistä työtehtävistäni on ollut Vertaistoimintaa Joensuun alueella -oppaan päivitys. Opas kokoaa yhteen Joensuun alueen vertaisryhmätoimintaa, ja tukea on tarjolla moniin elämän eri osa-alueiden ongelmiin.

Olen päässyt myös kuulemaan kokemusasiantuntijoiden hienoja puheenvuoroja vertaistuen merkityksestä yksilön elämässä. Kokemusten jakaminen ja inhimillinen kohtaaminen ovat asioita, jotka saattavat unohtua, kun sosiaalipoliittisia ongelmia yritetään ratkoa ylemmällä taholla.

Sain harjoitteluni puitteissa osallistua asiantuntijaluentoja tarjonneeseen SOSTEtalk!-tapahtumaan. Finlandia-talolla 7.-8.10. järjestetty tapahtuma kokosi  yhteen hyvinvoinnin edistäjät eri toimialoilta tarjoten yhteensä 20 teemasessiota ja jopa 71 puheenvuoroa. Teemat liikkuivat terveydestä talouteen,  kukin tarjoten kahden päivän aikana moninaisen katsauksen aihepiirin ajankohtaisiin kysymyksiin. Kuulijalle siis todella oli valinnanvaraa.

Koska vertaistoiminnan merkitys on harjoittelun aikana avartunut minulle uudella tavalla, etenkin yksinäisyyttä käsitellyt teemasessio herätti ajatuksia. Yksinäisyys. Mitä se on, kuinka se selätetään ja millaisena yksinäisyys näyttäytyy tulevaisuuden yhteiskunnassa? Yksinäisyyden paras lievittäjä on toinen ihminen, mutta suurkaupunkien ja maaseudun segregoituessa entisestään ihmisten väliset etäisyydet kasvavat. Lisäksi yhteisöllisyys on teknologian kehittymisen myötä muuttanut muotoaan.

Yksinäisyyden arvoitusta pohti erityisasiantuntija ja dosentti Sakari Kainulainen Diakonia-ammattikorkeakoulusta. Kainulainen käytti esimerkkeinään lukuisia mediaotsikoita koskien yksinäisyyden lisääntymistä ja sen ikäviä lieveilmiöitä. Yksinäisyys ei ole vain tunne, vaan se voi johtaa vakaviin seuraamuksiin niin yksilön omassa elämässä kuin laajemmalla, yhteiskunnallisella tasolla. Kainulaisen mukaan yksi yksinäisyyden taklaamisen ongelmakohta on yksinäisyyden stigma. Yksinäisyys aiheuttaa häpeää, joka voi entisestään juurruttaa yksinäisen ihmisen ongelmiinsa. Moderni keino paeta yksinäisyyttä ja hakea vertaistukea onkin internet.

Mutta miten inhimillinen läheisyys ja toisen kohtaaminen toteutuvat alati digitalisoituvassa yhteiskunnassa? Yksi SOSTEtalkin toistuvista nostoista tuntuikin olevan sosiaalisen median merkityksen lisääntyminen sekä työelämässä, että ylipäätään arjessa. Netti voi tarjota mahdollisuuksia yksinäiselle ihmiselle, mutta samalla kasvattaa ihmisten välistä kuilua entisestään. Futuristi Kari A. Hintikka pohti ajan puutteen vuoksi lyhyeksi jääneen alustuksensa aikana yksinäisyyden ja netin paradoksaalista tilannetta. Samalla, kun ihmisten Facebook-kaverien ja Twitter-seuraajien määrä kasvaa, inhimillisten kohtaamisten määrä uhkaa vähentyä. 

 

Yksinäisyys on ajankohtainen aihe.  Marttaliitto Ry:n Marianne Heikkilä kertoo, kuinka yhteisöt voivat taklata yksinäisyyttä.

Kun sosiaali- ja terveysalan palvelut tulevaisuudessa sähköistyvät ja ihmiset hoitavat asiansa (ja sosiaaliset suhteensa) enenevissä määrin verkossa, korostuu mielestäni aidon vertaistuen merkitys. Ihmisten kohtaaminen fyysisesti ja omana itsenään on yksinäisyyden lievittäjänä ja merkityksellisyyden kokemuksen tuottajana korvaamatonta. Marttaliitto Ry:n toiminnanjohtaja Marianne Heikkilä korosti puheenvuorossaan yhteisöjen merkitystä. Heikkilän mukaan olennaista yksinäisyyden tarkastelussa on ottaa huomioon saamisen ja antamisen balanssi. Yhteisön tulee tarjota riittävää läheisyyttä, mutta samaan aikaan antaa tilaa. Individualistisessa yhteiskunnassamme saattaa välillä tuntua, että juuri tilan saaminen ylikorostuu; yksilön tulee pärjätä yksin, tehdä omat valintansa. Valintoja tuleekin tehdä; Heikkilän mukaan jokainen voi valita sosiaaliset suhteensa ja yhteisönsä vastapainona tahdosta riippumattomalle yksinäisyydelle ja osattomuudelle.  Tärkeää on myös aidon kokemustiedon tarjoaminen: kokemusten jakaminen on vertaistoiminnan ydin. Heikkilä totesikin, että viranomaistoimintaa ei ole tarkoitus korvata, vaan olennaista on yhdistää kokemusasiantuntijuus ammattityön rinnalle.

Pakolaiskriisin seurauksena yhteiskunnassamme on meneillään myllerrys, ja seurauksena järjestöjen, osallisuuden ja inhimillisen kohtaamisen merkitys on tärkeämpi kuin koskaan. Martat ovat toiminnallisilla tempauksillaan taklanneet yksinäisyyttä ja osattomuutta niin maahanmuuttajien kuin vankilassa istuvienkin (myös suljetussa yhteisössä voi kokea yksinäisyyttä) parissa.

Yhteiskunta muuttuu, mutta vertaisuuden ja inhimillisen kohtaamisen tuottama merkityksellisyys on universaali kokemus, jota teknologia ei voi korvata.  On pidettävä huolta, että taistelussa yksinäisyyttä vastaan ja inhimillisyyden puolesta on jatkossakin huomioitu sekä kokemus- että ammattitieto.

Olipa kerran hyvinvointitalous

Liperin kunta aloitti Suomen ensimmäisten kuntien joukossa tuntiperustaisen laskutuksen lasten päivähoidossa. Käytäntö on tuonut säästöjä ja hyötyjä niin kunnalle kuin vanhemmille, ja lasten hoitopäivät ovat lyhentyneet. Tämä on yksi käytännön esimerkki hyvinvointitaloudesta (Hyvä Liperi!), joka oli aiheena SOSTEn ja Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen järjestämässä Hyvinvointitalous kunta-järjestö yhteistyöseminaarissa. Ajankohtaista aihetta oli kuulemassa auditoriollinen kunta- ja järjestöalan toimijoita.

Hyvinvointitaloudesta alusti SOSTEn pääekonomisti Jussi Ahokas. Hyvinvointitalous on kestävää hyvinvoinnin ja talouden välistä tasapainoa, jossa ihminen ja talous voivat hyvin. Tämä edellyttää investointiajattelua, jossa talous on hyvinvoinnin tuottamisen viitekehys, ei itseisarvo. Lyhyen tähtäimen sijaan hyvinvointitaloudessa katsotaan kauemmaksi: hyvinvointipalvelut eivät ole kuluerä vaan investointi tulevaisuuteen. Kun halutaan rakentaa hyvinvointitaloutta, investoidaan hyvinvointipalveluihin, jotka lisäävät hyvän elämän edellytyksiä. Investoijia olemme me kaikki: yritykset, valtio, kunta, järjestöt, kirkko, yksilöt.

Hyvinvointitalous on SOSTEn lanseerama käsite hyvinvoinnin ja talouden suhteen hahmottamiseen. Käsitteen tavoitteena on uudistaa yhteiskunnallista keskustelua. Minut seminaari sai miettimään omaa työkenttääni; olen työhönvalmentaja työllisyyshankkeessa. Nyt hyvät lukijat, unohtakaa hetkeksi kaikki, on päiväsadun aika.

Olipa kerran hyvinvointitalous, jonka kaikilla kansalaisilla oli töitä. Työtöntä ei nähty kulueränä eikä terveyspalvelujen suurkäyttäjänä, vaan investointimahdollisuutena. Tekemätöntä työtä kun hyvinvointitaloudessa oli paljon. Hyvinvointitalous räätälöi kansalaisilleen sopivat työt: Markusta tuli talkkari, Mikosta kouluohjaaja, Ellistä kiertävä laitosmuusikko, Hannasta hyvinvointivaikutusmittaaja. Hannan viimeisin tutkimus osoitti, kuinka Ellin musiikkituokiot olivat rauhoittaneet hoitokoti Hyvinvoivan asukkaita, ja kuinka Mikon koulussa lasten liikunnallisuus oli ohjaajan myötä tuplaantunut. Ja he elivät elämänsä onnellisina ja osallisina veronmaksajina loppuun asti.

Voisiko satu olla totta? Kysytään Työ- ja elinkeinoministeriön virkamies Pekka Tiaiselta.

”Nykyisin palkkatukeen käytetään hieman alle 300 miljoonaa euroa vuodessa, alle puolitoista promillea kansantuotteesta. Palkkatuen osuus kansantuotteesta oli 1990-luvun laman aikaan kaksi kertaa nykyistä suurempi. Muissa Länsi-Euroopan valtioissa, kuten Tanskassa ja Benelux-maissa, palkkatukea käytetään paljon enemmän kuin Suomessa. Palkkatuki on kansantaloudellisesti järkevä tukimuoto, vaikka tuetun työn tuottavuus olisi vaatimatonta. Järkevää tekemätöntä työtä on paljon. --Valtiolla tulee olla rohkeutta lisätä palkkatukia ja kasvattaa tähän tarkoitukseen ohjattuja varoja budjetissa. Palkkatuki vähentää työttömyysturvaan käytettäviä menoja ja lisää verotuloja, joten palkkatuki maksaa itsensä takaisin jo lyhyellä aikavälillä.” (HS 7.9.2015)

Hyvinvointitalous –käsite pakottaa ajattelemaan toisin, sanoi Jussi Ahokas. Kuka aloittaa?

 
Matleena Pekkanen, Työhönvalmentaja
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry