Äänellä on väliä

Lähiaikoina olemme seuranneet  Brexitiä ja siihen liittyvää vellontaa puoleen ja toiseen. Esiin on noussut kipeällä tavalla demokratia ja sen yllätyksellisyys. Tiedotusvälineistä olemme lukeneet mielipiteitä siitä, että ihmiset ovat ”äänestäneet väärin”. Lisäksi julkisuudessa on esitetty kertomuksia siitä kuinka yksittäiset ihmiset ovat olleet hämillään siitä kuinka vitsillä tai protestina annettu ääni onkin oikeasti merkinnyt ja lopulta johtanut suuriin seurauksiin.  

Ottamatta kantaa itse asiaan, olen tarkkaillut kiinnostuneena tapahtumien kulkua. Olen Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry:llä työskennellyt osallisuuteen ja asukasdemokratiaan liittyvien asioiden parissa. Osallisuuden menetelmien kehittämisen ja osallisuustiedon levittämisen lisäksi olemme tiiviissä yhteistyössä Siun soten kanssa keränneet tietoa ja palautetta asukkailta sosiaali- ja terveyspalveluiden nykytilasta ja kehittämistarpeista. Olen iloinen, että Siun soten kehittämisen lähtökohdaksi on otettu asukkaiden ja työntekijöiden tarpeet ja osallisuus aivan alusta lähtien. Käytännön työ asukasosallisuuden parissa on peilautunut äänestyskeskusteluun ja herättänyt ajatuksia.

Oma ääni on nykyjärjestelmässä vaikea saada kuulumaan. Äänestysaktiivisuus on laskenut samaan aikaan kun erot vauraudessa ja hyvinvoinnissa ovat kasvaneet. Voimattomuus koskettaa yhä suurempia kansanryhmiä ja samalla nousee esille voimia, joille vihaisten ja osattomuutta kokevien äänet ovat astinlauta valtaan. Ihmettelemmekö lopulta kohta kaikki miten tässä näin kävi, kuka meistä oikeasti halusi yhteiskunnan jota nyt olemme pelottavaa vauhtia rakentamassa?

Onneksi olen viimeisen vuoden aikana kulkenut työtovereiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa pitkin Pohjois-Karjalaa kuulemassa ja kuuntelemassa ihmisiä, heidän arjestaan lähteviä toiveita ja kehittämisehdotuksia. Palaute on ollut välillä kirpeää, mutta kun pahaa oloa ja ärtymystä on saatu purettua ja kokemuksia on käyty läpi, on syntynyt hedelmällistä vuoropuhelua, jonka antimet on voitu siirtää osaksi palveluiden kehittämistä. Uskon, että me voimme ja meidän pitää kuulla samalla tavalla ihmisiä myös muissa yhteiskuntaamme liittyvissä asioissa. 

Nyt on hyvä hetki kaikkien mahdollisten toimijoiden ottaa osallisuus omiin käsiin ja ojentaa se myös eteenpäin. Osallistaminen ja osallistuminen vaatii tahtoa ja työtä, mutta rikkinäisen yhteiskunnan korjaaminen vaatii niitä vieläkin enemmän.

   

Soile Nyman, suunnittelija

Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Osattomasta osalliseksi

Anna-Maria Isola ja Esa Suominen pohtivat vastikään ilmestyneessä kirjassaan Suomalainen köyhyys huono-osaisuutta ja eriarvoistumista ihmisten tarinoiden ja kokemusten kautta.

Mitkä ovat ne tekijät, jotka saavat ihmisen kokemaan osallisuutta: kuulumista yhteisöön, halua vaikuttaa ja ottaa vastuuta omasta ja lähiyhteisön elämästä. Mitä ovat ne rakenteelliset epäkohdat, jotka estävät eri syistä uloslyötyä mutta kaikkensa yrittävää kipuamasta takaisin?

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut 90 -luvun laman jälkeen eriarvoisemmaksi: varallisuuserot ovat kasvaneet, köyhyys ja pitkäaikaistyöttömyys ovat lisääntyneet.  Pitkäaikaistyöttömyys on yksi köyhyyttä aiheuttava ja ylläpitävä ongelma: 1980 –luvun lopulla pitkittyneesti työttömiä oli 3000 -4000 henkilöä, nyt heitä on yli 100 000. Lapsiperheköyhyyden kasvu on hälyttävää ja on kaksinkertaistunut viimeisen viidentoista vuoden aikana.   Asuinalueiden eriytyminen vahvistaa köyhien alaluokan syntymistä,  vapaa kouluvalinta eriarvoistaa lapset lähikouluihin ja parempiin kouluihin ja murentaa tasa-arvoista suomalaista koulujärjestelmää.

Kaikki tämä johtaa sosiaalisen etäisyyden kasvuun ihmisten välillä. Asenteet kärjistyvät ja ymmärrys vähenee, syntyy helpommin solidaarisuusvajeita ja empatiakuiluja. On yhä vaikeampi argumentoida köyhyyttä vähentävien yhteiskunnallisten uudistusten puolesta. Paremmassa asemassa olevilla on vaikeuksia arvostaa huonommassa asemassa olevia. Köyhyys näyttäytyy tyhmyytenä ja työttömyys laiskuutena. Juho Saari onkin osuvasti todennut, että mitä kauempaa työtöntä katsoo, sitä laiskemmalta hän näyttää!

Ihmisarvon keskeinen ulottuvuus on mahdollisuus kokea itsensä arvokkaaksi.  Tänä päivänä on ihan liikaa itsensä tarpeettomaksi  ja arvottomaksi kokevia ihmisiä. Yhteiskunnallisen puheen keskiössä on talous, mutta silti unohtuu, että huono-osaisuus tulee monella tavalla kalliiksi. Miksi huolehtia itsestä, jos itsellä ei ole tarkoitusta ja merkitystä. Jos ihminen ei tunne olevansa tunnustettu ja osallinen, terveyden edistämiseen ja huono-osaisuuden poistamiseen syydetyt rahat valuvat kankkulan kaivoon. Puhe arvokkuudesta ei tällöin ole pehmeä vaan kova fakta!

Pitkäaikaistyöttömyys aiheuttaa usein sekä köyhyyttä että häpeää ja vastavuoroisten ihmissuhteiden solmimisen vaikeutta. Ihmisen yhteys tavalliseen suomalaiseen elämään häviää. Vaikeus liittyä yhteisöihin etäännyttää vähemmän arvokkaaksi itsensä kokevat demokraattisesta järjestelmästä. Ei uskota, että voi vaikuttaa. Tämä on myös alusta itseä heikompien alistamiselle ja koville asenteille mm turvapaikanhakijoita kohtaan  sekä sosiaalisen eheyden säröilylle.

Pohjois-Karjalassa Siun Soten asukasilloissa on pohdittu monin eri tavoin sitä, miten palvelut vastaisivat paremmin asukkaiden tarpeita ja miten ihmisten ääni kuuluisi sekä palveluja että ylipäätään yhteiskuntaa kehitettäessä. Palvelujärjestelmällä on huoli ns paljon palveluja käyttävästä väestönosasta, heistä, jotka sekä tulevat järjestelmälle kalliiksi, mutta joita myös juoksutetaan luukulta toiselle ilman näkyvää tai vaikuttavaa tulosta.

Asiantuntijuuden ja palvelujärjestelmän suuri haaste on ihmisen kohtaaminen dialogisesti.  Omavastuusta kyllä puhutaan, mutta motivaation ja tahdon vahvistumiseen tarvitaan aitoa kohtaamista ja  kuulemista, arvokkuuden tunteen palauttamista, joka voi johtaa osallisuuden kokemukseen ja huono-osaisuuden karistamiseen, kykyyn ottaa vastuuta. Tarvitaan myös parempaa ymmärrystä kansalaisyhteiskunnan toiminnasta. Toimenpiteiden kohteena olevan asema on raskas ja epätasa-arvoinen. Yhdistyksistä, vapaasta kansalaistoiminnasta ja yhteisöistä voi löytyä paikkoja oman toimijuuden ja osallisuuden kokemuksen vahvistumiselle.

Kirjoittaja:

Elina Pajula, toiminnanjohtaja

Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry 

Vaivaisakalla on asiaa

Pohjanmaalla Soinin seurakunnassa työskentelee tiettävästi Suomen ainoa vaivaisakka. ”Joka köyhää armahtaa, hän lainaa Herralle”, lukee akan yläpuolella. Niin vaivaisakan kuin vaivaisukkojen tehtävänä oli muistuttaa kirkossa kävijöitä heikompiosaisten yhteisöllisestä huolehtimisesta. Soinin akka on kerännyt varoja kirkon diakoniatyölle vuodesta 1853.

Vaivaisukot tekivät paluun yleisön kiinnostuksen ja keskustelun kohteeksi muutama vuosi sitten Kerimäellä ja viime vuonna Kaustisilla. Nyt, Perinteisessä Jäidenlähtöseminaarissa (9.5.2016), oli akan aika.

Keitä ovat tämän päivän vaivaisakat, kenties asunnottomia naisia, jotka elävät yhteiskunnan marginaalissa? Suomessa heitä on noin 1800 henkilöä. YTT Riikka Haahtelan mukaan naisten asunnottomuus ei näy kaduilla, sillä kodittomat naiset majailevat usein tuttaviensa luona. Naisten elämäntilanteet ovat monisäikeisiä, useilla on päihde- ja mielenterveysongelmia. Asunnottomat naiset kokevat yhteiskunnassa sivullisuutta ja osattomuutta; lisäksi heidän elämäntapoihin kohdistuu moralisointia ja leimaamista.

Mutta, asunnottomista 90 % on miehiä, tilastoi köyhyystutkija Jouko Karjalainen. Onko sittenkin syytä unohtaa sukupuoli ja puhua yksinomaan ihmisistä. Tilastot kertovat, että suomalaista 118 000 elää vakavasti köyhinä. Vakava köyhyys määritellään siten, että ihmisellä ei ole varaa vähintään neljään seuraavista yhdeksästä asiasta: yllättävät kulut, viikon loma poissa kotoa kerran vuodessa, proteiinipitoinen ateria joka toinen päivä, asunnon riittävä lämmitys, pesukone, televisio, puhelin, auto sekä laskujen maksukyky sisältäen lainanlyhennykset ja vuokrat.

Minun tuntemani vakavasti köyhät ovat yksinhuoltajia, joiden on hyvästä koulutuksesta huolimatta vaikea kiinnittyä työelämään oman terveydentilan, erityislasten, päivähoitojärjestelyjen ja/tai erilaisten kannustinloukkujen takia. Näitä tarinoita kuulen myös työni kautta, ja siksi pahoin pelkään, että vaivaisakkuus on lisääntymään päin. Tämä on myös tilastollinen fakta: vakava köyhyys koskee eniten niitä perheitä, joissa on vain yksi aikuinen huoltaja ja alaikäisiä lapsia. Tästä huolimatta useat mm nykyisen istuvan hallituksen päätökset ja leikkaukset ovat osuneet kipeästi juuri naisiin ja lapsiin, sekä jo ennestään heikossa asemassa oleviin henkilöihin. Jokin tässä mättää.

Ainoa keino vähentää köyhyyttä on yhteiskuntarakenteiden muuttaminen, sanoo Jouko Karjalainen. Soinin vaivaisakka ei sano mitään. Se seisoo paikallaan kauniina käsi ojossa. Ulkonäöllään ihmisissä ihmetystä herättänyt vaivaisakka, jonka miespuolisista kollegoista useimmat ovat sotaveteraaneja raaja-amputaatioineen, muistuttaa siitä, ettei ihmisen elämäntilanne useinkaan näy ulospäin.

Onkin tärkeää, että sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset oppivat tunnistamaan paremmin asiakkaiden palvelutarpeita ja tavoittavat myös niitä ihmisiä, jotka eivät itse hakeudu palvelujen piiriin. Tärkeää on myös kehittää palveluja entistä asiakaslähtöisimmiksi ja kokonaisvaltaisimmiksi. Näistä seikoista seminaaripuhujat olivat kaikki yhtä mieltä. Sote-uudistuksen toivotaan antavan tähän välineitä.

Voi vaivainen akka, kukaan ei paluutasi toivo, mutta taidat jo olla täällä. Olisitko arvannut, että 163 vuotta syntymäsi jälkeen, on sanomasi yhä ajankohtainen.

Kirjoittaja:

Matleena Pekkanen, työhönvalmentaja
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Asiakkaat äänessä!

Minna Pirhonen, harjoittelija
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Asiakaskyselyjen rinnalle on kiilannut asiakasraati: monipuolinen ja mielenkiintoinen kehittämis- ja palautemenetelmä, jossa pääroolia näyttelevät asiakkaat itse.
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksellä on käynnistymässä työllisyyspalveluiden asiakasraati. Nimensä mukaisesti raadin tarkoituksena on käsitellä työllistymiseen liittyviä palveluita: antaa niistä palautetta ja parannusehdotuksia, keskustella kehittämiskohteista sekä kertoa mielipiteitä ja ideoita. Raadin jäseninä toimivat ihmiset, joilla on kokemuksia erilaisista työllisyyspalveluista. Asiakasraadissa onkin kysymys juuri kokemusten hyödyntämisestä.

Timo Toikko on todennut, että palveluita on vaikea kehittää, jos sitä ei tehdä yhteistyössä heidän kanssaan, joita se eniten koskettaa. Hänen mukaansa asiakkaiden osallistuminen ja tiedontuotanto ja palveluiden kehittäminen on pidetty erillään toisistaan: Näitä kahta asiaa tarkastellaan ikään kuin erillisinä projekteinaan.

Kyse saattaa olla siitä, että vielä edelleen sosiaalialan työtä pidetään ja tehdään asiantuntijakeskeisenä toimintana dialogisuuden sijaan. Myös kehittämissuunta on asiakasnäkökulmasta ylhäältä alaspäin ohjautuvaa. Jotta muutosta saataisiin aikaan, tulisi omaksua asiakaslähtöinen ja asiakkaita osallistava toimintakulttuuri. Toimintakulttuurin tulisi olla sellainen, jossa palveluiden käyttäjät halutaan ottaa lähtökohtaisesti palveluiden luomis-, kehittämis- ja arviointityöhön mukaan.

Asiakaslähtöisyydestä puhutaan paljon ja oikeaan suuntaan ollaankin menossa. Asiakaslähtöisessä kehittämisessä asiakas on itse mukana suunnitteluprosessissa, vastavuoroisen dialogin toisena osapuolena. Asiakasraati on oiva asiakaslähtöisyyden mahdollistaja. Se on asiakkaiden eli palveluiden käyttäjien ja työntekijöiden eli palveluita toteuttavien yhteinen keskustelu- ja kehittämisryhmä. Raadissa kaikki osapuolet ovat tasavertaisia ja asiantuntijoita.

En kiellä, etteivätkö perinteiset asiakaskyselyt olisi hyvä palautejärjestelmä ja osallistumisen keino. Niistä vain puuttuvat vuorovaikutus, tunne osallisuudesta sekä mahdollisuus pohtia moniulotteisesti. Asiakaskyselyistä ei kuitenkaan tarvitse luopua, vaan niiden rinnalle voidaan ottaa uusia, innovatiivisiakin menetelmiä: sellaisia, jotka mahdollistavat dialogisen vuorovaikutuksen ja asiakaslähtöisyyden. Sosiaaliturvayhdistyksen työllisyyspalveluiden asiakasraadin tavoitteena on ennen kaikkea asiakkaiden osallisuuden ja äänen vahvistamisen sekä lisätä asiakkaiden vaikutusmahdollisuuksia.

Uskon siihen, että ihmiset haluavat vaikuttaa ja osallistua, kun heille annetaan mahdollisuus vaikuttaa ja osallistua. Tarvitaan vain paikka, areena. Tervetuloa asiakasraatiin!

Työllisyyspalveluiden asiakasraadin ensimmäinen tapaaminen on tiistaina 26.4.2016 klo 13-15 Sosiaaliturvayhdistyksen tiloissa. Lue lisää nettisivuilta pksotu.fi

Lähteet:
Heikkinen, H. 2012. Asiakasraati. https://www.innokyla.fi/web/malli110706 18.4.2016
Larjovuori, R-L., Nuutinen, S., Heikkilä-Tammi, K., Manka, M-L. 2012. Asiakkaat kuntapalveluiden kehittäjiksi. Opas tehokkaan osallistumisen työkaluihin. Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu
Toikko, T. 2011. Kokemusasiantuntija palveluiden kehittäjänä. Teoksessa Ruuskanen, P., Savolainen, K., Suonio, M. (toim.) Toivo sosiaalisessa. Toivoa luova toimintakulttuuri sosiaalityössä. EU: UNIpress. 112

Ollako järjestöihminen?

         professori Eeva Jokinen
         Itä-Suomen yliopiston  
         yhteiskuntatieteiden laitos.

Minulla oli tapana vielä joku aika sitten puolihuolimattomasti lausahtaa eri yhteyksissä, että en ole ”varsinaisesti mikään järjestöihminen”. En ole varma, miksi noin sanoin, mutta ehkä halusin ottaa etäisyyttä mielikuvaan järjestöistä ja vapaaehtoistyöstä ”auttamisena” ja ”puuhasteluna”.

Onneksi mielikuvalla ei ole juuri mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kansanliikkeet ja järjestöt ovat nimittäin aloittaneet ja toteuttaneet pohjoismaiset hyvinvointivaltiot, mitä ei voi puuhasteluna pitää. Erityisesti monet palvelut on toteutettu ensin kansalaisjärjestöjen omaehtoisena toimintana, vastauksena johonkin yhteiskunnalliseen tarpeeseen. Lanseerauksen jälkeen toimintaa on usein pyritty vakinastamaan kunnalliseksi ja vakaammaksi. Järjestöille on jäänyt erityisosaamista vaativia toimintoja sekä uusien avuntarpeiden ja toiminnan muotojen kehittäminen.

Tällä hetkellä järjestöt ovat kiinnostavassa kohdassa, kun tehdään suurta sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistusta. Kun julkinen sosiaalihuolto kasvoi voimakkaasti 1970- ja 1980-luvulla, vapaaehtoistyön oikeutus määriteltiin professori Aila-Leena Matthiesin mukaan kolmella tapaa: sen tuli olla virallista täydentävää, toimia yhteistyössä virallisen kanssa ja olla sisällöltään jotain erityistä, kuten innovoivaa tai erityisryhmiin keskittyvää. Kansalaistoiminnan kenttä sai oman, mutta marginaalisen paikan hyvinvointivaltiossa; sen tuli oli kesyn kriittinen. Hyvinvointiretoriikassa järjestöt toimivat sympatiaa herättävinä elementteinä, jotka luovat hyvää tekevää osallisuutta.

Matthies kysyy kuitenkin, onko asetelma sittemmin muuttunut päinvastaiseksi: järjestöjen toiminta korvaa julkisen sektorin toimintaa, sisällöllistä erityisyyttä ei välttämättä ole ja rahoituskanavat ohjaavat järjestöjä palvelumarkkinatoimijoiksi. Paikallisuudesta, erityisyydestä tai vastuullisuudesta ei kuitenkaan saa kilpailutuksessa pisteitä, vaan meillä on poliittisilla päätöksillä aikaan saatu hankintalainsäädäntö, joka antaa etulyöntiaseman suurille

Jos palaan itseeni järjestöihmisenä, ei tietenkään pidä paikkaansa ennen olisi järjestöissä toiminut. Harrastin teinivuosina SPR:ssä, opiskelijana olin ainejärjestö-aktiivi, äitinä päiväkotia ylläpitävän yhdistyksen perustajajäsen ja nyttemmin lukuisten tieteellisten ja sosiaalipoliittisten seurojen jäsen. Yksikään näistä järjestöistä ei ole ollut erityisemmän kesy eikä tottelevainen, vaan on tehty asioita joita on pidetty oikeina ja tarpeellisina, joita kukaan muu ei ole tehnyt tai joita tehdään puuteellisesti tai peräti väärin.Järjestöihmisen ei tarvitse tehdä, mitä käsketään, vaan voi tehdä, mikä on tärkeää.

Julkaistu kolumnina Karjalan Heilissä, 17.3.2016

Kirjoittaja professori Eeva Jokinen
Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitos,
kirjoittaja toimii jäsenenä Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen hallituksessa.

Sateenkaaren tuolla puolen

Kirjoittaja Arja Jämsén vieraili viime
lokakuussa Seniorboende Regnbågenissa
Tukholmassa

Joulukuussa 2015 iltapäivälehtien otsikot

kirkuivat: miespoliitikko  oli ”tullut kaapista” ja rekisteröinyt parisuhteensa miesystävänsä  kanssa. He olivat pitäneet yhtä lähemmäs kymmenen vuotta, ja suhde  lienee ollut julkinen salaisuus. Pariskunta kertoi  lehtihaastattelussa, että nyt on viimeinkin aika saada olla oma  itsensä. He ovat kuusissakymmenissä ja haluavat elää loppuelämänsä rauhassa ja yhdessä.

Salailu ja piilottelu leimaavat monen seksuaali- tai  sukupuolivähemmistöihin kuuluvan elämää. Vähemmistöt tunnistetaan huonosti suomalaisessa vanhustyössä. Kun vanhustyöntekijöiltä on  kysytty, missä määrin he kohtaavat seksuaalivähemmistöihin kuuluvia asiakkaita kotipalvelussa tai hoivakodeissa, vastaukset ovat yleensä: ei lainkaan, ei koskaan. Tämä ei kuitenkaan liene koko totuus.

Mitä tästä näkymättömyydestä ja huonosta tunnistamisesta sitten voi seurata? Vähemmistöihin kuuluvan ihmisen voi olla vaikea ottaa yhteyttä palveluihin. Tai: esimerkiksi hoitokotiin joutunut (tai päässyt) mies salaa parisuhteensa ja kertoo vierailulla käyvän miehen olevan "ystävän". Salaaminen tuottaa häpeää, huonommuuden tunnetta ja inhimillistä kärsimystä.

Regnbågen (Sateenkaari) on osuuskunnallinen senioritalo Tukholman lähiössä. Se ei ulkoisesti eroa viihtyisän alueen muista taloista. Asukkaat ovat yli 55-vuotiaita, kuten senioritalossa kuuluukin olla. Mutta on talolla yksi ero muihin verrattuna: sen kaikki asukkaat edustavat jotain seksuaali- tai sukupuolivähemmistöä.

Christer Fällman ja Ing-Britt Åkerberg istuvat talon yhteisissä tiloissa ja hymyilevät tyytyväisinä. Talon ideaa oli valmisteltu pitkään Tukholman kaupungin viranomaisten ja luottamushenkilöiden kanssa. Sitten sattuivat oikeat ihmiset kohtaamaan ja poliittinen ja asenteellinen ilmasto oli kypsä. Loppu onkin yhtä menestystarinaa. Talo täyttyi nopeasti, ja alkuvuodet ovat sujuneet mallikkaasti. Asunnot ovat pieniä yksiöitä ja kaksioita ja asukkaat sekä yksin 
asuvia että pariskuntia. Talon alakerrassa on yhteiset tilat kokouksia ja harrastuksia varten.

Mutta miksi vähemmistöihin kuuluvat ihmiset haluavat asumaan samaan  taloon? Christer ja Ing-Britt alkavat yhteen ääneen puhua, että he jakavat samat kokemukset. He elivät nuoruuttaan aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli Ruotsissa kielletty. He piilottelivat "taipumustaan" ja tapailivat salaisissa klubeissa. Näiden kokemusten kautta he ymmärtävät toisiaan ja haluavat edelleen pitää yhtä.

Ehkä tärkeimpänä perusteluna he kuitenkin pitävät sitä, että yhteisö piti perustaa, koska se tuli mahdolliseksi! Se oli eettinen teko oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden puolesta. Nyt taloon käydään tutustumassa eri puolilta maailmaa. Siitä näyttää olevan tulossa sateenkaari-ikääntymisen malli maailmalle. Vierailijoita tulee muun muassa Venäjältä ja Nigeriasta, maista, joissa homoseksuaalisuus on yhä kiellettyä.

Toivottavasti myös Matti ja Markku voivat vanheta omalla tavallaan - ja yhdessä. Onnea heille!
Kirjoittaja Arja Jämsén toimii Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen hallituksen asiantuntijajäsenenä