Sateenkaaren tuolla puolen

Kirjoittaja Arja Jämsén vieraili viime
lokakuussa Seniorboende Regnbågenissa
Tukholmassa

Joulukuussa 2015 iltapäivälehtien otsikot

kirkuivat: miespoliitikko  oli ”tullut kaapista” ja rekisteröinyt parisuhteensa miesystävänsä  kanssa. He olivat pitäneet yhtä lähemmäs kymmenen vuotta, ja suhde  lienee ollut julkinen salaisuus. Pariskunta kertoi  lehtihaastattelussa, että nyt on viimeinkin aika saada olla oma  itsensä. He ovat kuusissakymmenissä ja haluavat elää loppuelämänsä rauhassa ja yhdessä.

Salailu ja piilottelu leimaavat monen seksuaali- tai  sukupuolivähemmistöihin kuuluvan elämää. Vähemmistöt tunnistetaan huonosti suomalaisessa vanhustyössä. Kun vanhustyöntekijöiltä on  kysytty, missä määrin he kohtaavat seksuaalivähemmistöihin kuuluvia asiakkaita kotipalvelussa tai hoivakodeissa, vastaukset ovat yleensä: ei lainkaan, ei koskaan. Tämä ei kuitenkaan liene koko totuus.

Mitä tästä näkymättömyydestä ja huonosta tunnistamisesta sitten voi seurata? Vähemmistöihin kuuluvan ihmisen voi olla vaikea ottaa yhteyttä palveluihin. Tai: esimerkiksi hoitokotiin joutunut (tai päässyt) mies salaa parisuhteensa ja kertoo vierailulla käyvän miehen olevan "ystävän". Salaaminen tuottaa häpeää, huonommuuden tunnetta ja inhimillistä kärsimystä.

Regnbågen (Sateenkaari) on osuuskunnallinen senioritalo Tukholman lähiössä. Se ei ulkoisesti eroa viihtyisän alueen muista taloista. Asukkaat ovat yli 55-vuotiaita, kuten senioritalossa kuuluukin olla. Mutta on talolla yksi ero muihin verrattuna: sen kaikki asukkaat edustavat jotain seksuaali- tai sukupuolivähemmistöä.

Christer Fällman ja Ing-Britt Åkerberg istuvat talon yhteisissä tiloissa ja hymyilevät tyytyväisinä. Talon ideaa oli valmisteltu pitkään Tukholman kaupungin viranomaisten ja luottamushenkilöiden kanssa. Sitten sattuivat oikeat ihmiset kohtaamaan ja poliittinen ja asenteellinen ilmasto oli kypsä. Loppu onkin yhtä menestystarinaa. Talo täyttyi nopeasti, ja alkuvuodet ovat sujuneet mallikkaasti. Asunnot ovat pieniä yksiöitä ja kaksioita ja asukkaat sekä yksin 
asuvia että pariskuntia. Talon alakerrassa on yhteiset tilat kokouksia ja harrastuksia varten.

Mutta miksi vähemmistöihin kuuluvat ihmiset haluavat asumaan samaan  taloon? Christer ja Ing-Britt alkavat yhteen ääneen puhua, että he jakavat samat kokemukset. He elivät nuoruuttaan aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli Ruotsissa kielletty. He piilottelivat "taipumustaan" ja tapailivat salaisissa klubeissa. Näiden kokemusten kautta he ymmärtävät toisiaan ja haluavat edelleen pitää yhtä.

Ehkä tärkeimpänä perusteluna he kuitenkin pitävät sitä, että yhteisö piti perustaa, koska se tuli mahdolliseksi! Se oli eettinen teko oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden puolesta. Nyt taloon käydään tutustumassa eri puolilta maailmaa. Siitä näyttää olevan tulossa sateenkaari-ikääntymisen malli maailmalle. Vierailijoita tulee muun muassa Venäjältä ja Nigeriasta, maista, joissa homoseksuaalisuus on yhä kiellettyä.

Toivottavasti myös Matti ja Markku voivat vanheta omalla tavallaan - ja yhdessä. Onnea heille!
Kirjoittaja Arja Jämsén toimii Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksen hallituksen asiantuntijajäsenenä